Joulu kolkuttaa ovelle

Joulu kolkuttaa jo ovelle ja paljon kaikenlaista on tapahtunut. Hirveä kiire on koko ajan. Ihan kuin olisin haalinut itselleni liikaa tekemistä. Voisikohan olla näin? Ehkäpä. Koulutehtäviä oli rutkasti, mutta niistä selvittiin jotenkuten hengissä. Sitten alkoikin perinteeksi muodostuneen jouluesityksen suunnittelu toden teolla. Sitä ollaan nyt siskon kanssa väsätty viimeiset päivät hullunkiilto silmissä. Ja juuri kun koreografiat alkoivat olla valmiina ja niiden treenauksen oli tarkoitus alkaa, minuun iski flunssa. Voi p**** Nyt on kuumetta, vuotava nenä, pää ja kurkku kipeä ja kaikkea muuta yhtä ihanaa.

Mutta joo... On tässä sattunut muutakin. Vasta marraskuussa meille muuttanut Höntti-degu kuoli pari viikkoa sitten. Hieman arvoitukseksi jäi, miksi, mutta ilmeisesti syynä olivat piileskelleet loiset, jotka aktivoituivat uuden ympäristön aiheuttaman stressin seurauksena :( Surullinen juttu ja nyt on Jumbo ilman seuraa. Uudet kaverit tulevat tosin mahdollisimman pian, jahka ensin varmistuu, ettei Jumbo itse ole sairas.

Windy ja Waldo ovat myös käyneet lekurilla poistamassa viimeiset maitohampaansa. Lääkärissä kyllä huomasi taas vaavien omat luonteenpiirteet paremmin kuin hyvin. Waldo nukahti heti rauhotuspiikin saatuaan, mutta jännitti pöydällä lihakset kireinä ja sydän paniikista jyskyen. Windy oli puolestaa melko rentona, mutta ei sitten olisi millään suostunut nukahtamaan. Koko ajan piti silmiä pitää väkisin auki ja murahdella kaikille äänille ;)

Mutta ilo uutinen olikin sitten se, että Tiitun ja Dobyn jälkikasvu näki päivän valon 11.12. Pentuja synty kolme kipaletta. Kaksi tyttöä ja poika. Toinen tytöistä on todella vaalea, muut kaksi ovat puolestaan ruskeita valkoisin merkein. Pojalla oli syntyessään painoa 170 grammaa (jos muistan oikein) ja pienimmällä tytöllä vain 110 grammaa, joten koko erot olivat melkoiset. Nyt Poika ja toinen tyttö painavat jo runsaat 400 grammaa ja pikku likkakin on 300 grammainen neitokainen. Täällä ollaan isän puolella kyllä todella ylpeitä vauveleista. Dobykin käyttäytyy kuin tietäisi missä mennään. Dobysta on tullut meidän perheen macho, jota kaikki muut koirat tottelevat pienimmästäkin murahduksesta. Ja voi sitä mielistelyn määrää :)

Lauantaina olin isovanhempien 50-vuotis hääpäivää viettämässä Somerolla. Mukaan pääsivät myös Windy ja Waldo, jotka käyttäytyivät todella kauniista. Waldokin antoi Seela-serkulle (kohta 2v.) mojovan pusun poskelle. Itse jännitin hirveästi toisaalta koirien takia (Windy ja Waldo eivät aiemmin ole olleet vastaavassa tilanteessa), mutta myös siksi, että pidin suurelle yleisölle pienen rukoushetken. Se meni onneksi melko hyvin. Lisäksi esitin Sussen kanssa lyhyen tanssiesityksen musiikkina Juha Tapion kaksi puuta.

Mutta, mutta... joulu kolkuttaa jo ovelle ja nyt pitää rientää hoitamaan keskenjääneitä asioita. Palaillaan asiaan.

Marraskuun saldoa

Marraskuun aika tapahtui kaikenlaista. Kävimme Windyn ja Waldon kanssa kolmessa pentunäyttelyssä ensin Lohjalla, sitten Tampereella ja Lopuksi Helsingissä. Lohjalta tuloksena oli ROP-pentu (Waldo) ja VSP-pentu (Windy). Muissa näyttelyissä ei sitten yhtä hyvin mennytkään. Tampere oli varsinainen pohjanoteeraus, mutta syynä oli kyllä enemmänkin osaamaton tuomari kuin koirat. Vaikka ei ne koiratkaan ihan parhaimmillaan ollut ;) Waldon ongelmaksi paljastui nopeasti jännittäminen näyttelykehässä. Ulkonäköä olisi riittävästi hyviin tuloksiin, mutta siitä ei ole apua, jos koira ei suostu kävelemään tai seisomaan pöydällä. Siitä huolimatta Waldo jätti kilpakumppaninsa Helsingissä taakseen :) Windy ei puolestaan näytä yhtä hyvältä kuin veljensä (tuollainen pikku sintti), mutta esiintyminen on niin reipasta, että pakostakin hymyilyttää. Helsingissä Windy olikin sitten toinen kolmen nartun kisassa.

Joten nyt tässä on tavoitteena totuttaa Waldo erityisesti pöytään. Tarkoituksena olisi ostaa ihan oikea näyttelypöytä, jonka kanssa voisi sitten mennä erilaisiin koira tapahtumiin Waldoa pöydällä seisottamaan. Waldo kun osaa olla pöydällä kotona, mutta vieraassa paikassa se ei sitten enää onnistukaan. Joten siedätyshoito, täältä tullaan :)

Marraskuussa meille muuttivat myös degupojat Jumbo ja Höntti. Aivan ihanista otuksista on kyllä kyse. Todella seurallisia ja eläväisiä tapauksia. Häkin viikareille rakensi meidän pappa ja se on kyllä niin upea ja iso, että kateeksi käy. Nyt on poikien kanssa tosin sellainen ongelma ollut, että molemmilta pojilta rupesi paino laskemaan nopeasti ja nyt on stronghold-lääkitys päällä. Toivottavasti saadaan pojat taas pian kuntoon.

Marraskuun uutisiin kuului myös se, että DObyn viimeisin valloitus, Iloinen Koira Tiitu, osoittautui mitä ilmeisemmin tiineeksi. Röntgeniin tuleva mamma on menossa ensiviikolla ja pennut syntyvät joulukuun puolivälin tienoilla. Täällä odotellaan innokkasti sormet ja varpaat ristissä ja pentujen kuulumisia tulen varmaan täällä blogissakin kertomaan, jahka itse jotain taas kuulen. Kiinnostuneet voivat kysellä pennuista Iloinen Koira kennelistä.

5 kk ja syöttöpossuja

26. päivä täyttivät Windy ja Waldo 5 kuukautta. Isoja pikkupodengojahan nuo kaksi tosiaan jo ovat. Windylla on painoa n. 2,8 kg ja Waldolla peräti 3,6 kg! Todellinen möhkäle tuo meidän Doby-juniorimme =D Haukkumaankin on ruvettu jo niin maan perusteellisesti ;) Pentukoulussa on nyt käyty kolme kertaa ja ihan hienosti on mennyt, vaikka kovasti molempia pentuja harmittaa, kun ei pääse siskonsa/veljensä kanssa leikkimään. Käskyt kuitenkin sujuvat ihan mallikkaasti ja molemmat oppivat kyllä nopeasti uusia asioita. Seisomatreeniä pöydällä ollaan kotona ahkeraan myös harjoiteltu ja nyt ainakaan kotona ei pöytää enää pelätä. Saa nähdä, miten ensi viikon näyttelyssä sitten. Lohjan pentunäyttelyynhän osallistuu vain kaksi sileetä pientä podengoa eli meidän epelit. Jos ei ROP-pentua nyt perheeseen saada, niin jo on ihme :) Todella paljon täällä kyllä hermoillaan ja jännitetään.

Yritettiin tässä "synttäreiden" kunniaksi saada myös seisomakuvia vauvoista otettua. Helpommin sanottu kuin tehty, koska Susanna on ollut matkoilla ja jouduin yksinäni sohimaan kameralla. Ei ole helppoa saada koiraa seisomaan ja samalla toisella kädellä ottaa kuvia mitään näkemättä. Mutta tällaiset kuvat kuitenkin kaksikosta saatiin (pahoittelen eritysesti Windyn kuvan vinoutta eikä Waldonkaan kuva ole paras mahdollinen - muista kuvista vaan puuttui aina vähintään puolet päästä ;P):

Myös Nefin lihotuskuuria on jatkettu. Pikkuisenhan tuo neitokaisen juoksu sotki hommia, kun neiti on silloin tavallista huonompi syömään, mutta kun tänään Nefin punnitsin, niin paino on kuitenkin noussut 5,1:sta 5,4 kiloon. Eli ehkä me saadaan tuo "syöttöpossu" vielä lihomaan. Tosin vaikka juoksun aikana Nefi syökin vähemmän niin viime juoksu tuntuu myös aina Nefiä hieman turvottavan, joten tiedä sitten kuinka ohimenevää tuo lihominen on.

Ensi lumi

Nyt on ensilumi tullut maahan. Vähänhän tuota jo tiistainakin sateli, mutta vasta eilen tuli taivaalta oikein isoja karvalakkeja niin, että maa on nyt ihan valkoinen. Eilen illalla, kun päästin koirat vielä pissalle, oli pikkuisilla siinä hieman ihmettelemistä. Kovastihan tuo omituinen aine molempia aluksi hämmästytti: miksi se on niin kylmää ja märkää ja tuoksuukin oudolta? Viisi minuttia sitä piti ihmetellä kivetyksen ja lumen rajalla, mutta lopulta molemmat uskaltautuivat lähtemään liikkeelle. Waldo juoksi kauheata vauhtia ihan kuin peläten, että lumi käy kiinni jos pysähtyy. Windy taas hipsi kuin mikäkin kameleontti pitkin pihaa. Pikku hiljaa uusi kokemus rupesi kuitenkin maistumaan ja eipä aikaakaan, kun pennut juoksentelivat pitkin pihoja aivan tohkeissaan. Vähän väliä piti pää pistää lumihankeen ja nuuskia outoja hajuja sekä hieman tietysti myös maistella. Sitten taas mentiin eikä sisällä meinattu tulla lainkaan. Meidän vaavelit, jotka yleensä on niin iik-en-mee-ulos-kun-siellä-on-märkää ovat nyt aivan innoissaan lumesta.

Tänään käytiin myös metsässä lenkkeilemässä. Kauhea vauhti oli varsinkin vaaveleilla päällä, kun seurasivat Murun esimerkkiä. Ojakin piti ylittää useaan otteeseen ja siinä sivussa käydä sitten uimassakin jääkylmässä vedessä *_* No huvinsa kullakin. Kuviakin tuli tältä reissulta muutama otettua. Tässä tuota kuvasatoa. Viimeisenä pari kuvaa, jotka otettu samassa paikassa ennen lumisadetta :)

Meillähän on nyt myös sellainen tilanne, että Sirulla ja Nefillä on juoksu. Tämän myötä Waldonkin sisäinen "äijä" on herännyt, ja kovasti pitää nuuhkia tyttöjen takapuolia ja esittää kovista. Nyt kun tytöillä on tärpit, Doby on puolestaan yhtä ulina-ininää. Ja asiaahan ei yhtään auttanut se, että Dobylla oli täällä tiistaina myös sallittuja naisvieraita ;) Siitä lisää toivottavasti myöhemmin, joten pysykääpäs kuulolla.

Nefin lihotuskuuri

Vime lauantaina kävimme Nefin kanssa Karkkilan ryhmänäyttelyssä ja siellä tuomarin kommentti oli, että koira on liian laiha. Tämä ei tietenkään ollut mikään uusi uutinen sillä likka on aina ollut tuollaita kukkakeppi-mallia, joka ei tunnu lihovan millään. Kuluttaa heti kaiken syömänsä riehumalla. Nefi ei taida olla kunnolla paikallaan edes nukkuessaan...

No joka tapauksessa nyt alkoi Nefin lihotuskuuri (ties kuinka monetta kertaa), joten katsotaan tuottaisiko se mitään tulosta. Maanantaista alkaen olen joka päivä tytölle syöttänyt maksalaatikkoa ja nyt olisi murotkin tarkoitus vaihtaa Happy Dog nimiseen merkkiin, joka on ainakin yhdelle podengolle tuonut lihaa lisää luiden päälle (kiitos Sareille vinkistä =D). Toivottavasti tästä uudesta ruokavaliosta olisi jotain apua...

Tämän lihotuskuurin aluksi tuli otettua Nefistä myös uusia seisomakuvia sekä käytettyä likka vaa'alla, jotta tuota muutosta olisi helpompi seurata. Painoa Nefillä on tällä hetkellä noin 5,1 kiloa (eli likka on painavin podemme laihuudestaan huolimatta). Tässä hieman kuvasatoa.

Samalla tuli myös Windy ja Waldokin punnittua. Waldo on mennyt komeasti yli 3 kilon ja Windyllakin on painoa 2,5 kiloa. Ovat siis vielä pikkuisia keijukaisia, mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa =D

Ja tässä vielä nelikuukautis-kuvat pikkuisistakin. Eivät mitenkään hyvin onnistuneita, mutta tähän hätään saavat kelvata ;)

Windy Helsingissä

Käväisin tänään Windyn kanssa lyhyellä reissulla Helsingissä. Minun piti viedä gradun kesätehtävä uskontotieteen laitokselle ja koska en halunnut tehdä reissua Hesaan vain sen takia, lähti Windy-viikari mukaan.

Matka stadiin oli Windylle ensimmäinen ja samoin olivat myös junamatkat. Ensin juna hieman jänskätti, mikä näkyi tärinänä ja tutinana, mutta pikkuhiljaa tyttö rentoutui ja rupesi uteliaana vilkuilemaan ulos ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Neiti otti myös omakseen kassin, jossa Pojua joskus monta vuotta sitten kanniskeltiin. Kenties kaikkein ihmeellisintä junassa olivat kaikki omituiset äänet sekä nainen, joka puhui aina välillä kovaan ääneen jostain katosta, vaikka mitään ei näkynyt :)

Helsingin asemalla Windylle puettiin sitten pinkki-puku päälle ja lähdettiin kävelemään. Neiti oli todella tomera ja vaikutti siltä, että olisi koko ikänsä Helsingin kaduilla tallustellut. Häntä oli pystyssä ja korvat terhakkaasti ylhäällä ja kaikkia ohikulkijoita olisi pitänyt käydä tervehtimässä. En tiedä herättikö ohikulijoiden hymyn Windyn suloinen olemus vaiko kenties päättäväisyys, jolla neiti kulki eteenpäin tietämättä yhtään, minne oltiin menossa.

Lopulta saavuimme uskontotieteen laitokselle ja siellä laitoin Windyn kassiin piiloon. Äkkiä rappuset ylös toiseen kerrokseen, monisteisiin niitit ja pinkat Pesosen lokeroon ja sitten takaisin alas. Koko ajan Windy oli ihan tyytyväisen oloinen, vaikka välillä olisi kyllä halunnut takaisin omille jaloilleen kulkemaan. Sieltä matkamme sitten jatkui Stockalle, jonka liukuportaat olivat hieman ihmeelliset. Eläintarvikeosastolta ei Windyn mielestä löytynyt mitään muuta kiinnostavaa kuin daltamatialainen, jolle Windy hieman haukahteli ja olisi mielellään tehnyt lähempää tuttavuutta.

Stockalta jatkoimme Foorumin Mustiin ja Mirriin, jossa Windylle tuli äkkiä pissahätä ja kaikki sisäsiisteys asiat unohtuivat (eihän sitä ulos malttanut pissata). No onneksi mukana oli paperia, niin saatiin lattia kuivaksi ja Windylle ostettiin pussi kanaherkkuja. Ei tosin palkaksi tuosta pissasta. Foorumin jälkeen lähdimme sitten palailemaan asemalle, mutta matkaan tuli pieni mutka, kun Windy huomasi tiellä parven puluja. Muutama minuutti lintuja sitten ihmeteltiin välillä haukkuen ja välillä jahdaten, kunnes lopulta kaikki pulut olivat liian korkealla Windyn saada kiinni. Ei siinä sitten muu auttanut, kun tepastella takaisin asemalle, jossa juna jo odottikin laiturissa.

Junassa Windylla oli vielä hetken aikaa kova meno päällä, mutta sitten likkaa rupesi nukuttamaan ja kotimatka vedettiinkin sikeästi hirsiä oman kassin suojissa.

Tässä vielä kuva Windysta eilen tehty asu päällään vieressään Waldo.

Lady Pink & Mr. Waldo

Niin ja lauantainahan me oltiin siellä podengojen päänäyttelyssä. Todella reippaasti sielläkin käyttäydyttiin, vaikka kylmä meinasikin tulla :)

Voi että, mitä touhua =D

Tälle viikolle ja varsinkin tälle päivälle on mahtunut taas paljon kaikenlaista. Huomenna jatkoa seuraa, kun Windy ja Waldo olisi tarkoitus viedä turisteiksi podengojen päänäyttelyyn :) Mutta ennen kuin sinne asti päästään, niin kerrotaanpas nyt ensin hieman, mitäs kaikkea tähän viikkoon on mahtunut.

Oikeastaan tämä "viikko" alkoi jo viime viikonlopusta, kun kävimme koirien kanssa Somerolla isovanhempia morjestamassa. Vierailu oli sellaista "yllätys" sorttia, ja varmasti olikin melkoinen järkytys, kun oven taakse ilmestyy yhtäkkiä neljä ihmistä ja seitsämän karvaturria. Windylle ja Waldolle vierailu Somerolla oli vasta toinen, mutta hyvin kyllä muistivat paikat ja olivat kuin kotonaan mamman sylissä. Windy osoitti myös podengomaista itsetietoisuutta sovittamalla itsensä kerran toisensa jälkeen talon parhaimman sohvan päällä olevalle tyyny kasalle. On tosiaan tullut äitiinsä. Toimisivat kummatkin paremmin kuin hyvin Prinsessa ja herne sadun tähtinä.

Somero-reissuun mahtui myös odottelua, kun kävimme takaisintulo matkalla Vantaan Myyrmannissa hakemassa muutaman DVD:n. Itse jäin koiravahdiksi autoon ja mukavastihan tuokin meni, vaikka kaikkea muuta pelkäsinkin. Seitsämässä päässä kun tuo tyhmyys tiivistyy enemmän kuin yhdessä. Nyt kaikki kuitenkin sujui, kiitos kuivalihan, jota heittelin milloin takakontissa odottaville isoille podeille ja Murulle, milloin vieressäni penkillä olevalle Pojulle tai kopassaan matkustaville pikkuisille.

Maanantaina oli sitten vuorossa 4H-kerho, jonne Lemmikki-teeman mukaisesti otin mukaani Waldon. Ensin kerho oli Waldolle varsinainen järkytys. Poika parka yritti päästä piiloon auton alle, kun kerholaiset innoissaan tungeksivat Waldoa katsomaan. Kun sain lapset hieman rauhoittumaan ja jaettua tehtävät, Waldokin rupesi hiljalleen lämpenemään tilanteelle. Aluksi käytiin nameja napsimassa kerholaisten kädessä pikkuisen varovaisesti, mutta loppukerhosta Waldo jo juoksi milloin kenenkin kerholaisen perässä innoissaan kuin pupujussi.

Tämä viikko on ollut Waldon suhteen muutenkin varsinaista juhlaa, sillä jätkä on vihdoin ja viimein oppinut hyppimään sohville. Ensimmäisen kerran Waldo hyppäsi äidin ja isän sängylle ja siinä sitä sitten mietti, pitäisikö poikaa kehua vai torua. Waldo kun on ollut hieman kömpelö ja tässä tosiaan jo odoteltiin malttamattomina, milloin hyppyarsenaali löytyy. Hyppimisen lisäksi Waldon lenkeille on ruvennut tulemaan merkkailu-meininkiä ja jalka nousee jo lähes joka kerta todella komeasti ilmaan. Windy puolestaan on ruvennut matkimaan Pojua ja pissaa välillä molemmat takajalat ilmassa. Varsinaisia sirkus koiria.

Torstaina oli vuorossa toinen kerho ja sinne pääsi tällä kertaa mukaan Windy. Valitettavasti kerhoon ei tullut kuin yksi kerholainen, joten Windy ei hirveästi sosiaalistunut, mutta meno olikin sitten astetta vauhdikkaampaa alusta alkaen. Windy touhusi kuin mikäkin taskuraketti namien toivossa, milloin hyppien ja loikkien, milloin maate ja istumaan mennen. Windy nimittikin kerholaisen lähes välittömästi omaksi henkilökohtaiseksi namiautomaatikseen, agilityesteekseen ja leikkikalukseen. Varsinainen pikku prinsessa.

Mutta ehdottomasti erikoisin päivä oli kuitenkin tänään, kun vuorossa oli toiset penturokotukset ja passien haku. Edellinen rokotus-kertahan sujui namien avulla oikein mallikkaasti. Tällä kertaa Windy ja Waldo eivät olleet aivan yhtä yhteistyökykyisiä. Ensimmäisenä rokotukset sai Windy, joka toisen piikin aikana huusi kuin vietävä ja pissi vielä alleen. Namejakaan ei suostunut ottamaan ennen kuin pöydältä pääsi alas, mutta silloin ruvettiinkin taas jo menemään pää kolmantena jalkana eteenpäin. Waldo ei pistänyt kampoihin yhtä pahasti, mutta eipä hänkään kyllä ollut kovin mielissään tilanteesta. Juhlinnan aihetta oli kuitenkin ilmassa, koska nyt löysi lääkärikin Waldolta molemmat kivekset. Toinen kun oli vielä kuukausi sitten lääkärireissulla hukassa, vaikka itse sen löysinkin heti samana iltana.

Rokotusten jälkeen siirryimme odotustilaan laskua ja passeja odottamaan sekä tietysti levittämään podengohulluutta eteenpäin. Paikalla oli nimittäin eräs rouva koiransa kanssa, joka heti iski silmänsä podengoihin ja halusi tietää rodusta vaikka mitä. Windya ja Waldoa tuttavuuden tekeminen kyllä kiinnosti, mutta samalla vieras koira hieman hirvitti. Siksi molemmat tyytyivät vetämään omaa showtaan pikkuisen välimatkan päässä.

Lääkäristä reissumme vei sitten Riihenmäen koululle, jonka kentällä sirkus tänään esiintyy. Olin aamulla nähnyt sirkusponien pitävän majaansa tien vieressä ja ajattelin viedä pikkuiset hieman tutustumaan uusiin otuksiin vähän lähemmin. Kun tulimme paikalle, poneilla oli juuri pientä leikkikinaa menossa ja silmät pyöreinä Windy ja Waldo hivuttautuivat vain metrin kerrallaan eteenpäin. Hitaasta etenemisestä huolimatta saavutimme lopulta määränpäämme. Silloin paikalle saapui myös nainen sirkuksesta, joka ihastuneena kyseli, minkä rotuisia koiria Windy ja Waldo ovat. Siinä sain sitten esitellä podengoja samalla kun Windy ihastui poneihin ikihyväksi. Windy olisi todella mielellään mennyt aivan ponien luo leikkimään, mutta joutui nyt haukkumaan ja kuopimaan maata turvallisen välimatkan päästä. Jos Windy osaisi puhua, hän olisi varmasti sanonut ”Äiti, saanko minä tuollaisen, saanhan?” Tästähän sirkus-nainen oli oikein innoissaan ja kovasti kyseli, ovatko pennut vielä myytävänä ja paljonko podengoilla olisi hintaa. =D Tällä kertaa jäi kyllä ilman podengoa, mutta oli kyllä itse aivan myyty meidän pikku kullanmuruihin.

Lopulta seikkailujentäyteinen reissumme päättyi ja palasimme kotiin. Muut koirat nuuskuttivat pennut läpi todella tarkkaan ja Windy jo hieman suutahti, kun ei millään päässyt rauhaan. Waldo puolestaan päätti osoittaa kerralla kaikki epäilykset omasta miehuudestaan vääriksi nousemalla Sirun selkään. Ja Sirulla ei juoksu ole siis vielä kunnolla edes alkanut ja nyt jo Waldo olisi omaa äitiään astumassa. Siinä sitä mietti, pitäisikö itkeä vai nauraa. Lopulta valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja riensin heti blogiin kuulumisiamme jakamaan myös muulle maailmalle. Kenties huomenna seuraa näyttelyn jälkeen vielä lisää uutisia.

Kaikenlaista tapahtunutta...

Elokuu on ohi ja syyskuu alkanut. Kovin koleaksi sääkin on käynyt ja erityisesti Nefi tutisee välillä kylmissään. Märkä nurmikko puolestaan saa Waldon ja Windyn karvat nousemaan pystyyn ja aamuisin ei millään mentäisi ulos pissille. Muutenhan nuo alkavat ihan kivasti sisäsiistejä olemaan. Waldo jopa pyytää pihalle, jos todella kova hätä yhtäkkiä iskee.

Windy ja Waldo ovat kasvaneet mukavasti, vaikka edelleenhän nuo kovin pieniltä podengoilta tuntuvat. Käytiin pari viikkoa sitten ensimmäisessä rokotuksessa ja meni todella upeasti. Mukana oli lauantaimakkaraa ja sitä syödessä ei edes piikin saantia huomattu. Waldo varsinkin antoi lääkärin tutkia itsensä hienosti. Pienoinen hätä meinasi käteen itselle tulla, kun lääkäri ei vieläkään löytänyt Waldolta kuin yhden kiveksen. No itse sitten löysin heti kotiin päästyäni molemmat, mutta huomasin kyllä, että tuo toinen aina välillä katosi kopeloidessa. Kyllä ne molemmat sieltä nyt mielestäni silti löytyy.

Sirun kanssa ollaan jälleen ruvettu agilitya treenaamaan. Ekoissa treeneissä Sirua jännitti ihan hirveästi eikä radan tekemisestä meinannut tulla mitään. Seuraavalla kerralla mukana olivat myös Nefi ja Windy, ja tästä innostuneena Siru päätti pistää pari kertaa rähinä vaihteen päälle. Kolmas kerta olikin sitten aivan mahtava. Ensinnäkin kävimme aluksi radan yksityiskohtaisesti läpi ja pohdimme, miten sa kannattaa oman koiran kanssa suorittaa. Opin itse varmaan enemmän kuin yhdelläkään aiemmalla kerralla yhteensä. Ratakin sujui loistavasti, kun kerran vetäjä keksi käyttää nameja hieman eri tavalla. Aikaisemmin olen nameja pitänyt kädessä, minkä takia Siru on ollut todella kiinni minussa. Nyt veimme namipussia esteiden taakse ja jopa heitimme sitä esteiden yli kuin lelua. Jo Sirukin innostui. Kiitos Taija tästä loistavasta ideasta. Nyt on uusi namipussi ommeltu ja valmiina ollaan jälleen treenailemaan.

Windyn ja Waldon kanssa olemme lenkkeilleet vähän kaikkialla. Metsässä juostaan vapaana kuin mitkäkin tuulispäät ja keskustassa hurmataan ohikulkijoita. Viime keskiviikkona käveltiin Urheilukentän luona ja siellä jämähdettiin vartiksi paikoillemme, kun kaksi lasta saapuivat pikkuisia ihastelemaan. Lapsille annoin namipussin ja pianhan Waldo ja Windy tunkivat jo ihan syliin asti. Windy olisi varmaan mukaan lähtenyt, jos olisin päästänyt :)

Tänään oltiin Helsingissä koiranäyttelyssä Nefin kanssa. Tuloksena NUO EH-2. No en minä paljon muuta odottanutkaan, koska Nefihän on turhan luikuliini. Toisaalta arvostelu oli kyllä ihan positiivinen ja Nefi oli jopa yllättävän sosiaalinen suhteessa muihin podengoihin. Yleensähän Nefiä ei oman lauman ulkopuoliset koirat kiinnosta, mutta nyt oli melkein leikkiin asti lähdössä. Mutta aina viime hetkellä muistui kuitenkin mieleen, ettei vieraiden koirien kanssa kaveerata. Itse kehässä Nefi kulki mallikkaasti. Pöydälle joutuminen olikin hieman pelottavampi juttu, mutta kyllä sekin loppujen lopuksi onnistui ihan hyvin.

Tässä vielä hieman kuvia, joita olen viime aikoina räpsinyt.

Laulavat podengot

Nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että voisin koska tahansa pistää pystyyn oman podengo kuoron. Sirun opastuksella ovat nyt kaikki podengot oppineet laulamaan pikkuinen Windy ja Waldo mukaan lukien. Varsinkin Windylla on kaunis ja kuuluva ääni... tullut ilmeisesti äitiinsä. Muru-seropi säestää myös podengoja omalla haukullaan, mutta ulvomaan ei Murtsu ole vielä ryhtynyt.

Mutta lyhykäisyydessään siis, kaikki podengot rientävät heti olohuoneen tuolien päälle notkumaan, kun istahdan itse pianon ääreen. Kun ensimmäiset sävelet kuuluvat, Siru yleensä hyppää syliini pianotuolille tai siitä aina pianon koskettimille asti laulamaan sydämensä kyllyydestä. Sirulla on myös selkeästi musikaalisuuden vikaa, sillä neiti osaa vaihdella ääntään ja ulvonnan tahtia laulun nopeuden ja tunnelman mukaan. Nyt Siru on ruvennut myös laulattamaan muita podengoja omalla soitollaan =D Eilen istahdin nimittäin pianon ääreen, mutta en saanut kuin pari sointua soitettua, kun Siru jo omi soittimen itselleen ja soitteli itse koskettimilla hyppien - hieman riitasointuisesti tosin - säestystä itselleen ja muille podengoille. Pitää yrittää saada videokuvaa jokin päivä otettua, että saatte tekin nähdä tämän lahjakkuuden tositoimissa.

Agility

Sirun "mamma-loma" päättyi virallisesti eilen, kun lähdimme pitkän tauon jälkeen treenailemaan agilitya koirakerhon kurssille. Kotona olemme kesän aikana jo ehtineet agilitya mieleen palauttamaan talven taoukoilun ja mamma-loman jälkeen hienolla menestyksellä, mistä johtuikin, että odotukseni olivat korkeat.

No ihan mukavastihan toi Siru niitä esteitä veti, mutta parannettavaa jäi huimasti. Ongelmia aiheutti se, että Siru ei nyt ole pitkään aikaan ollut muiden koirien kanssa tekemisissä ja Siru olikin todella varautunut koko puolentoista tunnin ajan. Myös paikka oli Sirulle vieras, mikä oli omiaan lisäämään Sirun levottomuutta. Siitä huolimatta saatiin muutamat esteen vedettyä hyvin läpi, mutta koko radan meneminen läpi kerralla ei enää onnistunut, kun paikalle rupesi tulemaan lisää vieraita koiria odottamaan omaa vuoroaan.

Muuten Siru on kuitenkin kehittynyt esteissä. Siru on nimittäin ruvennut hakeutumaan esteille itse eikä tarvitse enää esim. kepeillä yhtä selviä merkkejä joka välin kohdalla. Tässä olisi toiveissa, että päästäisiin vielä jossain vaiheessa kisaamaan, mutta ehkä pitää ottaa joku toisista podeista seuraaviin treeneihin mukaan tuomaan "turvaa".

Myös Nefin kanssa olen ruvennut agilitya treenailemaan, joskaan en vielä virallisesti. Ihan siis kotioloissa kotitekoisilla esteillä. Nefi on siitä paljon mukavampi agility koira kuin Siru ja Doby, että motivointi-välineeksi kelpaa lelu ja vauhti on päätähuimaava. Toisaalta Nefin keskittymiskyky on huonompi kuin Dobylla, joka selkeästi hakee ohjeita ohjaajalta, ja suoritusten puhtaus ei tule yhtä luontevasti kuin Sirulla. No ihan suuret odotukset Nefin suhteen kuitenkin on, jos vain saisin sen pysymään hyppysissä, silloin kun muita koiria on läsnä. Tänään treenattiin keppejä tossa pihalla ja nyt Nefi taitaa ymmärtää, mitä siltä haetaan. Aikaisemmin yritti vain saada lelun kiinni kepeistä välittämättä, mutta nyt keskittyi jo hieman pujottelemaankin.

Pitkästä aikaa

Nyt on heinäkuu loppuillaan ja elokuu alkamassa. Todella lämpimistä säistä olemme saaneet nauttia, mutta itse olisin ainakin tyytynyt "vain" 20 asteeseen reilun 30 asteen sijasta. Nukkumisesta ei ole tullut mitään tässä helteessä ja pääkin on ollut kipeä. Ei tietenkään saisi valittaa, mutta minusta siinä vaiheessa, kun auringossa alkaa olla jo lähes 40 astetta lämmintä, mennään jo liian pitkälle.

Mutta siis. Pitkään aikaan en tähän blogiin ole kirjoittanut, kun olen niin keskittynyt tuohon pentublogiin ja facebook-päivityksiin. No ehkäpä on aika saattaa teidätkin rakkaat lukijani ajantasalle.

Kuten pentublogin lukijat tietävät, ovat pennut saaneet uudet kodit. Ja molemmat jäävät siis tänne Mäntsälään. Itse pidin Artemiksen ja äiti osti Apollon. Artemiksesta tuli Windi ja Apollosta Waldo pitkällisten keskustelujen jälkeen (nimen valinta on todella hankalaa, kun jokaisen ehdotuksen jälkeen tulee kommentti "se ja se sukulainen on sen ja sen niminen"). Ihan tyytyväinen noihin nimiin kuitenkin olen ja ovatpa pikkuiset jopa tainneet ne oppia. Waldo on varsinainen sydäntenmurskaaja söpöläinen, jonka tulevalta näyttelyuralta odotan paljon, mikäli nuo kivekset nyt vain laskeutuvat. Myös Windi on tietenkin ihana pikku kaunotar, mutta kannukset ja tällä hetkellä syystä tai toisesta karvaton hännänpää "pilaavat" hieman kokonaisuutta, mutta toisaalta antavat likan ulkomuodolle oman persoonallisen säväyksen.

Kirjoja en ole kesän aikana hirveästi kirjoitellut, koska tämä kuumuus on saanut tietokoneen miltein räjähtämään. En ole voinut kirjoitella mitään, koska jo puolessa tunnissa näppäimistö alkaa kuumeta niin, että sormet miltei palavat. Olenkin tyytynyt väsäämään koneelleni kirja-hakemistona toimivaa kotisivua (jotka eivät nettiin asti pääse, sori vaan). Toisin sanoen jokaisella kirjalla on oma sivustonsa, josta löytyy aakkostettu henkilöhakemisto (sekä pitkin että lyhyin henkilökuvauksin), luku-tiivistelmät, kirjan maailmaan liittyviä kuvauksia (valtioista, kansoista, uskonnoista jne.) ymv. Kirjojen/sarjojen alkujahan on jo 15 kappaletta, joten sivustosta on melko iso tulossa. Mutta onpahan ainakin helppo löytää unohduksiin jäänyt henkilö. Ei tarvitse aina selata word-tiedostoja edes takaisin löytääkseen jonkin tietyn yksityiskohdan.

Tänään päätin, että mikäli Siru tämän pitkän tauon jälkeen näyttää pärjäävän hyvin elokuun agilitytreeneissä, rupeamme kisaamaan ensi vuonna. No niin nyt se on sanottu. Enää ei voi perääntyä :) Mutta siis oikeesti... Sirun kanssa ei enää hirveästi näyttelyissä huvita käydä (toki sieltä olisi vielä mahdollista se yksi serti ainakin saada, mutta jos nyt keskittyisin käymään näyttelyissä tämän "nuoremman sukupolven" kanssa), mutta toisaalta olisi kiva harrastaa "vakavasti" jotain. Ja ainakin täällä kotona Sirua on treenit näyttänyt ihan mukavasti kiinnostavan, tosin hieman pelottaa, mitä tekee sitten kun ei nameja ole mukana.

Hain heinäkuun puolivälissä töihin Mustiin & Mirriin. Vielä ei mitään ole kuulunut, mutta edelleen jaksetaan toivoa. Kenties sieltä vielä joku jokin päivä soittaa.

Hyttysiä riittää... sekä agilityfiilistä

Hitsi kyllä näitä hyttysiä. En enää osaa edes sanoa, kuinka monta puremaa olen saanut. Hyttysiä lentelee sisälläkin ihan tajuton määrä. Koko ajan saa olla niitä listimässä ja pentujen kimpusta pois hätistämästä. Mistä niitä oikein tulee? Ja metsään ei voi mennä ollenkaan, jos ei halua päätään täyteen iniseviä mönkiäisiä.

Mutta sitten jotain muuta. Viritin tänään kentälle agilitykepit (kuusi keppiä), koska halusin vihdoin kokeilla niitä Nöffin kanssa. Motivaattorina toimi pallo. Hitsi Nefi menee kyllä halutessaan lujaa. Oli oikea raketti kepeillä... niin nopea, että en itse pysynyt mukana. Varmasti saadaan likasta vielä agilitykoira.

Samoja keppejä kokeilin myös Dobyn kanssa, jolla on tapana hidastella kepeillä. Niin tänäänkin, mutta kyllä se siitä. Sen sijaan mukaan leikkiin lähtenyt Siru oli erinomainen. Vuoden tauko ja likka menee kepit paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Oli aivan m-a-h-t-a-v-a! Menee kepit jo ilman ohjaustakin. Hyvä Siru!!!

Nöffi-possu

Olen tässä viime päivien aikana pohtinut Nefin luonnetta. Neiti on nimittäin todellinen Persoona isolla P:llä: sekä hyvässä että pahassa. Kotisivuillani olen Nefin luonnekuvauksessa kertonut, että Nefi on ääritapaus ja se on kyllä totisinta totta.

Nefi tuntuu käyvän koko ajan niin koville kierroksille, että tytön kaikki tunteet ovat aina viety äärimmäisyyksiin. Iloisena Nefi on suorastaan ylitsepursuava, kiukkuisena raivoisa ja pelokkaana tutiseva hermoheikko. Nämä "ääripäiden" tunteet aiheuttavat meille välillä melkoisesti päänvaivaa.

Ensinnäkin Nefi haukkuu herkästi. Lenkeillä vieraille koirilla haukkuminen on rauhoittunut kolinapurkin myötä, mutta kotona Nefin on edelleen tapana haukahdella nähdessään omituisen heijastuksen ikkunasta tai kuullessaan mukamas oudon äänen toisesta huoneesta. Nefi luottaa liikaa silmiinsä ja siitä johtuu, että Nefi haukkuu silloinkin jos joku perheenjäsenistä tulee yllättäen huoneeseen eikä Nefi heti ehdi henkilöä tunnistaa. Tämän jälkeen Nefi luonnollisesti heti hiljenee ja on hyvin nolona, mutta siitä huolimatta Nefi haukkuu seuraavallakin kerralla, jos ei heti näe kuka on tulossa. Jos joku muista podeista haukahtaa, Nefi on heti ensimmäisenä mukana huutamassa ja näin lietsomassa tilannetta.

Nefi vieroksuu muita koiria, vaikka likkaa on sosiaalistettu podengoista eniten. Nefi on jollain tavalla kovin epävarma, ja tämä epävarmuus purkautuu sekä vihamielisyytenä toisia koiria kohtaan että haukkumisena. Nefi on myös niin räiskyvän energinen, että huonekalutkin saavat kyytiä, kun likka hyppii sohvien selkänojilla ja tuolilta tuolille aivan päätä huimaavaan vauhtiin. Nefi on myös todella peräänantamaton. Tapellessaan Sirun kanssa, Nefi ei koskaan luovuta, tai haukkumisen aloitettuaan, ääntelyä on pakko jatkaa vaikkapa vain pienen pienenä murahteluna.

Toisaalta Nefi pitää ihmisistä ja on ensimmäisenä antamassa vieraille pusuja. Nefi on yleensä myös todella iloinen, hyväntuulinen, leikkisä ja nokkela (ärsyttävyyteenkin asti). Lisäksi Nefi tottelee käskyjä paremmin kuin Siru tai Doby (jos käskyä "hiljaa" ei oteta lukuun). Esimerkiksi luoksetulo sujuu todella hienosti. Mutta vaikka Nefi yleensä totteleekin hyvin, Nefi on arvaamaton ja koskaan ei voi tietää, milloin neiti saa sätkyn ja päättää ruveta haukkumaan tai lähteä lipettiin.

Mutta se on pakko sanoa, että Nefi on paljon helpompi ja rauhallisempi ilman muita podengoja. Jokin muiden podejen läsnäolossa tuntuu villitsevän Nefiä hirveästi. Nefi on nimittäin todistetusti paljon rauhallisempi ollessaan vain Murun kanssa kotosalla. Vaikka muut podet eivät riehuisikaan, niin Nefi kuitenkin saa jonkinlaisen yllykkeen pelkästään Sirun ja Dobyn paikallaolosta. Nefiin vaikuttaakin ryhmä-provosaatio voimakkaammin kuin yhteenkään toiseen koiraamme. Nefi olisi varmasti todella paljon helpompi perheen ainoana koirana.

Ongelmista huolimatta Nefi on silti mukava koira, jonka tulevaa sulhasta mietittäessä on kyllä todella tärkeää löytää rauhallinen ja tasapainoinen uros. Uskon kuitenkin, että monet Nefin tämän hetkisistä ongelmista liittyvät tytön nuoreen ikään. Myös Siru oli nimittäin aikoinaan todella mahdoton, mutta rupesi tasaantumaan huomattavasti kaksi vuotiaana.

Elunia

Tänään 22.5.2010 minä kirjoitin loppuun ensimmäisen kirjani - Elunian.

Ei kirja ole vielä läheskään valmis, vaan se vaatii vielä rutkasi töitä. Luen sen vielä useaan otteeseen läpi ja muokkaan ja hion tekstiä kunnes olen tyytyväinen. Nyt on vaikein osa kuitenkin saatettu päätökseen ja kirjan tarina on kasassa ensimmäisestä luvusta viimeiseen eli lukuun 26.

Elunia on fantasiakirja, joka tällä hetkellä kantaa erään päähenkilönsä nimeä. Aloin kirjoittamaan sitä 30.1.2010 innostuttuani uudestaan kirjoittamisesta pitkän tauon jälkeen. Sivuja Elunialle kertyi lopulta 191 (jotka vielä varmasti joko vähenevät tai lisääntyvät muokkauksen yhteydessä) fontilla times new roman 12pt, riviväli 1,5. Marginaalit sivuilla ovat kauttaaltaan 2cm ja tavutus on käytössä. Jokainen sentti on siis tarkoin käytetty, jotta tulostettavaa tulisi mahdollisimman vähän, kun tulee aika lähettää kirja maailmalle.

Kirjoittaessani tänään kirjan viimeisen luvun loppuun, en vielä tiennyt kuinka tarina tulee päättymään. Teoksen viimeiset sanat olin tosin jo päättänyt yön aikana pompattuani ylös kirjoittamaan ideaani muistiin. Samalla tulin kehittäneeksi jatkoa myös erääseen toiseen kirjaani, joka näyttää nyt paisuvan neliosaiseksi kirjasarjaksi. Joka tapauksessa jännitys oli melkoinen, kun avasin tietokoneen ja rupesin viimeistä lukua ylös kirjaamaan. Loppujen lopuksi loppu tuntuu kertakaikkisen täydelliseltä enkä halua lisätä tai poistaa siitä enää yhtään mitään. Miksi ihmeessä minun oli niin vaikea keksiä, miten kaikki tulee päättymään?

Tällä hetkellä tunteeni ovat hyvin kahtiajakoiset. Toisaalta olen ylpeä itsestäni. En ole vielä koskaan saanut yhtäkään tarinaani päätökseen. Eluniaa olen kuitenkin jaksanut väsätä ja parhaimmillaan kirjoitin lähemmäs 20 sivua päivässä. Melkoinen saavutus koneella, joka rupeaa käymään tulikuumaksi jo viiden sivun jälkeen.

Toisaalta olen myös todella haikean ja surullisen fiiliksen vallassa. Kun kirjoitin kirjani viimeiset sanat ylös, meinasi itku tulla väkisin ja nyt kun kirjoitan tätä blogi-viestiä silmäni ovat hieman kosteat. Ei siksi, että tarina olisi erityisen surullinen, vaan siksi, että se on nyt loppu, finito. En varmaan koskaan tule kirjoittaneeksi lisää Elunian ja Daredin seikkailuista ja minun on vaikea olla miettimättä, miten heidän elämänsä tästä eteenpäin jatkuu. Tiedän ettei kyse ole oikeista henkilöistä, mutta minulle he ovat monin tavoin todellisempia kuin yksikään satunnainen hyvän päivän tuttu. Siksi on niin vaikea jättää heille hyvästejä.

No onneksi en jää täysin tuuliajoille. Onhan Elunian kanssa vielä paljon tekemistä. Lisäksi on Sieluttomat, jonka ensimmäistä osaa olen kirjoittanut jo reilut 72 sivua. Lisäksi aloittelin viime viikonloppuna uutta kirjaa, jota Susanna kutsuu "tappi-kirjaksi." Älkää kysykö miksi. Se selviää aikanaan. Varsinkin tappi-kirja on varastanut sydämeni enkä malta odottaa, että se pääsee kunnolla vauhtiin. Nyt sitä on kirjoitettu kolme lukua. Sitten on vielä Wyrmit, Pongodengo ja monet muut fantasia/lastenkirjat, jotka odottavat tekijäänsä.

Kuten näette, tekemistä siis riittää. Silti lopettelen Elunian kirjoittamisen haikein mielin. Vielä emme heitä hyvästejä, mutta se päivä tulee joka hetki lähemmäksi.

Y-valjaat

Olen pitkän aikaa kaipaillut parempia valjaita kaikille koirille, mutta tuntuu, että kaikki sopivat ja hyvän näköiset koiranvaljaat maksavat maltaita. Olen pari kertaa yrittänyt tehdä t-valjaita myös itse, mutta huonolla menestyksellä. Niistä ei millään saa sopivankokoisia.

Koiramme lehdessä oli juttu koirien valjaista ja siinä esiteltiin t-valjaiden ohella myös y-valjas malli. Minusta y-valjaat näyttivät hyviltä ja yksinkertaiselta toteuttaa, joten rupesin pohtimaan, josko osaisin tehdä sellaiset itse. No tänään päätin sitten ryhtyä tuumasta toimeen.

Kaivoin esiin erilaisia kankaita, lukkonipsuttimia ja nylon-narua. Sitten viritin ompelukoneen kuntoon ja rupesin ompelemaan. Tunti tai kaksi siihen taisi mennä, mutta lopputulos oli erittäin tyydyttävä. Tässä kuvia valjaista mallinsa Nefin päällä.

Silmiä ja esteitä

Kävin tänään Nefin ja Sirun kanssa eläinlääkärissä. Tytöthän ottivat viikonloppuna yhteen sillä seurauksella, että kumpikin sai haavan oikean silmänsä alaluomeen. Aluksi silmät näyttivät paranevan itsestään, mutta koska vielä tänäänkin oli vuotoa ja punoitusta, päätin varmuuden vuoksi viedä tytöt lääkäriin näytille.

Lääkäri tarkasti kummankin tytön silmät haavojen varalta ja päivitteli, miten on mahdollista, että tytöt onnistuivat jytäkässä saman silmän loukkaamaan. Sanoi myös, että todella suuri onni ollut matkassa, että ainoa vahinkoa kärsinyt osa oli alaluomi. Ilmeisesti kumpikin oli saanut hampaan menemään "vastustajansa" silmäluomen alle *_* Muuten silmät olivat kuitenkin hyvässä kunnossa ja saimme mukaamme lääkettä. Nefin kanssa oli kyllä melkoinen show saada silmät tarkastettua. Pisti niin kovasti hanttiin. Lopulta laitoimme tytölle kuonokopan viemään huomion pois tipoista. Se rauhoittikin Nefin juuri tarpeeksi pitkäksi aikaa. Siru ei ollut yhtä hankala, mutta toisaalta pelkäsin itse puristavani liian kovaa pentuja ajatellen.

Kun silmät oli tarkastettu laskin molemmat podet lattialle ja silloin päätti Siru taas ruveta haastamaan riitaa. Onneksi oli lääkäri lähellä :) No joo, leikki leikkinä sillä, koska molemmilla oli hihna, eivät tytöt päässeet toistensa kimppuun eikä mitään tapahtunut. Vein Nefin nopeasti autoon odottamaan ja jäin itse Sirun kanssa odottelemaan laskua. Nythän Siru ja Nefi on päätetty eristää toisistaan kokonaan Sirun tiineyden ajaksi. Vaikka kumpikin on varmasti murheen murtama menettäessään parhaan kaverinsa (mitä he tappeluista huolimatta ovat), niin parempi pelata varman päälle. Toisaalta eristys vaan kuumentaa tunteita lisää, jos Siru ja Nefi sattumalta pääsisivät samaan tilaan, mutta parempi kuitenkin näin. Siru on niin äksynä, että meinasi antaa eilen Murullekin selkää. Muut koirat ovat kuitenkin sen verran fiksuja, että tajuavat itse poistua paikalta. Nefi ei sen sijaan tarvitse kummempia yllykkeitä tappeluun.

Mutta sitten vähän iloisempaan aiheeseen. Tänään alkoi vihdoin agilityn jatkokurssi, jolla olemme Sirun kanssa aina kesäisin käyneet. Mehän olemme nyt taukoilleet jälleen talven ajan treeneistä ja nyt tiineyden takia tauko Sirun osalta jatkuu edelleen. Sirun korvikkeena kevään ja alkukesän toimiikin Doby, joka on käynyt agilityn alkeiskurssin viime keväänä.

Dobyn alkeiskurssi ei mennyt kovinkaan hyvin, koska Doby oli arka menemään kontaktiesteille ja pienenä poikana koki vaikeaksi hyppiä esteiden yli. Esimerkiksi renkaan läpi Doby hyppäsi kyllä hienosti, mutta vain jos sai lähteä Susannan sylistä :) En siis odottanut tämän päivän treeneiltä paljoakaan ja meninkin paikalle melko apein mielin.

Ensimmäisenä ilmoitin treenien vetäjälle, että joutuisin lähtemään jo 45 minuutin kuluttua, koska tytöillä oli lääkäri. Sitten kerroin korvikekoirasta ja sovittiin, että minä vedän Dobyn kanssa radan läpi ensimmäisenä. Ja ratahan oli kilpatasoa: hyppyesteitä vaikka kuinka + kolme putkea, A ja puomi. Voitte arvata masennukseni: en meinannut itsekään muistaa miten koiraa ohjataan millekin esteelle, puhumattakaan Dobyn taidoista. Hammasta purren päätin kuitenkin yrittää.

Ensimmäinen este epäonnistui, koska rima oli turhan korkea. Laskimme nopeasti kaikkien esteiden rimat ja pääsimme yrittämään uudestaan. Ja Dobyhan suorastaan lensi. Hypyt sujuivat loistavasti. Puomille ja A:lle mentiin todella innokkaasti ja kovalla vauhdilla. Ei merkkiäkään pelosta, jota Doby vielä viime vuonna tunsi. Musta putki oli kova pala, mutta lopulta Doby ymmärsi miten putkienkin kanssa pitää mennä. Aivan upeaa, kun miettii, että Dobyn kanssa ollaan treenattu pääasiassa lyhyitä suoria putkia ja nyt oli pitkiä kaartuvia putkia. Vähän piti opastaa äänellä ja nameja putkeen heittämällä, mutta todella sujuvasti Doby homman hoiti.

Ja parasta kaikessa oli se, miten Doby näytti nauttivan olostaan radalla. Naama virneessä (kummallakin) kaikki esteet suoritettiin ja kurssin vetäjä kehui Dobya luonnonlahjakkuudeksi. Doby haki hyvin kontaktia eikä yrittänytkään lähteä tutkimaan muita paikkoja (toisin kuin Siru) ja vauhtiakin löytyi ihan mukavasti, vaikka palkkasinkin Dobya näin aluksi joka esteen jälkeen. Hyvä, etten itkeä tirauttanut liikutuksesta. Doby ei myöskään yrittänyt ärhennellä muille koirille ja tervehti ohjaajaakin iloisesti vain pikkusen varautuneena :) AIVAN MAHTAVAA! Kyllä Dobysta vielä agility-koira tehdään.

Kevät

Kevät on viimein edennyt siihen pisteeseen, jota rakastan kaikista vuodenajoista kenties eniten. Maa alkaa jälleen vihertää, on melko kuivaa (koiria ei tarvitse pestä joka lenkin jälkeen) melko lämmintä, eikä ötököitä lentele vielä riesaksi asti. Myös koirat nauttivat elämästään ja erityisesti Doby on varsinaisessa hurmostilassa: juoksee vain ulkona ihan hulluna suu virneessä.

Tällä hetkellä aurinko paistaa ja taivas on ihanan sininen. Istun takkahuoneessa ja kohta lämpötila nousee niin kovaksi, että on pakko siirtyä viileämpään huoneeseen. Mutta vielä vähän aikaa on pakko nauttia tästä valosta. Myös Siru on ihastuksissaan ja nukkuu sohvan selkänojalla kylki vasten tulikuumaa ikkunaa. Sirun suosikki paikka - ehdottomasti. Ikkunasta näen myös pihalla leikkivät vastaräkit ja kissan, joka miettii uskaltaako koirien aitaukseen. Kenen mahtaa olla? Pari kertaa koirat ovat sen jo pois meidän pihalta häätäneet.

Kohta on koulukin ohi. Huomenna on vielä yksi tutkielmaseminaari ja keskiviikkona ruotsin koe. Jossain välissä on lisäksi vielä Gradu-seminaarin ensimmäinen kokoontuminen, jahka oikea ryhmä varmistuu. Tänään pitäisi tehdä myös valmiiksi tutkimukseni Harry Pottereista etiikan UE3-kurssin narratiivisena materiaalina, ja sitten kaikki onkin tämän kouluvuoden jälkeen paketissa. Sitten voin keskittyä jälleen Elunian ja Sieluttomien kirjoitteluun ja Sirun tiineyden seuraamiseen.

Sirun tiineydestähän olen tuolla pentublogissa jo vaikka kuinka puhunut, joten en siitä rupea tässä sen kummemmin jaarittelemaan. Lauantaina Nefi ja Siru tosin ottivat aika pahasti yhteen (juuri kun Sirun ärtymys oli jo rauhoittumaan päin) ja nyt mietin, pitääkö ne käyttää lääkärissä. Kummallakin on nimittäin nyt rähmivä vasen silmä, joskin eiliseen verrattuna, kumpikin näyttää jo paremmalta. Toivon, ettei lääkärireissua tarvita, mutta jos vielä muutaman tunnin päästä pahoin oireilee, niin sitten on pakko kyllä lääkärille soittaa. Silmien kanssa kun ei hirveästi riskiä uskalla ottaa.

Lauantaina olimme myös metsässä koirien kanssa niin, että kaikki pääsivät juoksemaan vapaasti. Dobylla oli riemussa pitelemistä. Hän sai leikkiä sydämensä kyllyydestä pikkuista kania, jota muut koirat (Sirua lukuunottamatta) jahtasivat. Dobylla oli todella hauskaa, kun hän sai väistellä Nefin ja Murun kiinniotto-yrityksiä, puita ja oksia. Ainoa asia, joka pilasi Dobyn päivän oli se, ettei hän päässyt edelleen tulvivan joen yli, koska rakentamamme silta oli veden alla. Murukin päätti jättää ojan yli hyppimiset tällä kertaa väliin. Muisti varmaan edellisen viikonlopun, jolloin joutui hyppyjen jälkeen pesulle. Sen verran kuraiseksi tuli arvioituaan omat hyppykykynsä turhan usein väärin ;)

Tässä vielä pari videota lauantain lenkistä.





Minä niin rakastan kevättä... =D

Katupölyä ja koirankakkaa

Olin tuossa viime viikolla hetkellisesti sokea. Kävelin keskiviikko aamulla Hesassa, kun jostain lensi katupölyä lahjakkaasti silmään. Siinä sitä sitten nopeasti opiskelijakirjaston vessaan silmää huuhtelemaan (siis heti sen jälkeen, kun en enää hoiperrellut tuskaisena kadulla ja pyyhkinyt vettä silmistä). Eipä tuo hirveästi auttanut, mutta sisukkaasti ja hammasta purren siirryin sitten kielikeskukseen odottelemaan puolentunnin päästä alkavaa ruotsin tuntia. Siinä odotellessa kävin silmää huuhtomassa useaan otteeseen, mutta edelleen sattui joka kerta kun räpäytti.

Ruotsin tunti se vasta tuskainen oli. Olin mukana ryhmässä, jonka tehtävä oli pitää suullinen alustus aiheesta uskonnonopetus. Siinä sitten yrittää keskittyä järkevien ruotsinkielisten lauseiden sanomiseen samalla kun punainen silmä vuotaa ja pistelee niin pirusti. Jotenkin kuitenkin onnistuin selviämään hengissä ja lopulta lähtemään juna-asemalle. Kävin tosin välissä tavaratasossa ostamassa itselleni pari karkkipussia lohdukkeeksi.

Seuraava koettelemus olikin sitten junassa, kun yritin kanssamatkustajien takia pysyä lehden takana piilossa punaisine silmineni. Kävely junalta kotiin oli niin ikään varsinainen tuskien taival, kun silmän pistely koko ajan vain lisääntyi. Kotiin päästyäni ryhdyin taas silmää huuhtelemaan ja lähdin sitten hakemaan siskoa koulusta. En kyllä suosittele kenellekään autolla ajamista silmä täynnä hiekkaa. Ainoa keino, jolla matkasta selvisin oli se, että puristin toisella kädelläni hiekkaisen silmän kiinni, niin että pistely pysyi suunnilleen ruodussa. Pelkkä silmän sulkeminen ilman kättä ei riittänyt, sillä muuten se ei olisi pysynyt tarpeeksi rentona.

Heitettyäni siskon kotiin oli pakko lähteä lopulta terkkarille, jossa silmäni tarkistettiin vierasesineiden ja haavojen varalta ja sitten huuhdeltiin useaan otteeseen. Hetkellisesti silmä tuntui paremmalta, mutta sitten kipu jälleen alkoi ja pari päivää meni käytännössä sokeana sängyn pohjalla maaten. Silmää oli pakko pitää kädellä kiinni, jotta mistään tuli yhtään mitään. Suunnitelmat meni vähän uusiksi ja pakko oli ottaa särkylääkettäkin. Silmät ovat pirullisen herkkiä kapineita...


Ja sitten vielä vuodatus... Ettekö te hyvät ihmiset voi katsoa, etteivät koiranne pasko keskellä tietä tai metsäpolkua! Minulle on ihan sama, jos paskat jättää keräämättä jostain ojanpenkalta tai risukasasta, mutta kun koiran annetaan paskoa keskelle tietä niin hitto sentään... eikö niitä paskoja voi vaikka potkia syrjään? Tosi kiva mennä lenkille, kun joutuu koko ajan kattomaan mihin astuu, kun muutaman sentin välein on paskaklönttejä. Ja kun noi koirat ei niihin osaa olla astumatta, niin kiva sitten niidenkin jalkoja pestä puhtaaksi. Itsekään en metsästä tai ojasta paskoja kyllä kerää, mutta ei ne paskat kuitenkaan keskelle tietä metsässäkään kuulu. Meillä jos koirat tekee kasansa tielle, niin ne kyllä heti potkitaan pois tai kerätään pussiin. Äly hoi älä jätä. Hävetkää!

Siru astutettu!

Eilen saatiin Siru astutettua. Alku oli vähän hankala. Ensiyritys meni ihan puihin, kun innostunut Doby valutti kaikki nesteet lattialle. Eilen illalla kun yritettiin uudestaan, homma sitten onnistui Susannan avustuksella. Susanna rauhoitteli Sirua ja minä avitin Dobya sihtaamaan kunnolla ja nalkkiinhan nuo jäi. Siinä vaiheessa Siru koki hetkellisen paniikki kohtauksen, joka meni nopeasti ohi ja rauhallisesti tuo loppua aika sujui. Itse taisin panikoida jopa koiria enemmän.

Pentu-uutisia saa tästä eteenpäin sitten lueskella tuolta pentu-blogistani. Myös kotisivuille kirjoittelen uusia uutisia.

Niin ja Onnea Laura Lepistöllä MM-pronssista. Tuli siis taitoluistelusta ;)

Hyvä Laura!

Olen tässä tämän viikon aikana seuraillut taitoluistelun MM-kisoja. Suomalaisittain näyttää tällä hetkellä hyvältä, sillä Laura Lepistö lähtee vapaaohjelmaan sijalta 3. Olisikin melkoinen temppu, jos suomeen saataisiin mitali :) Nyt istun telkkarin ääressä ja seuraan jäätanssin vapaatanssia. Parhaat parit tulevat vasta tunnin päästä vuoroon, mutta onhan tässäkin katsottavaa.

Sirua yritetään nyt tänä viikonloppuna astuttaa. Saa nähdä kuinka tulee käymään. Hieman on epävarmat fiilikset. Mitään progesteroni-testejä en ole Sirusta käynyt ottamassa, koska olen luottanut siihen, että Doby kyllä tietää milloin on oikea aika. No tänään Dobya rupesi Siru sitten vihdoin ja viimein kiinnostamaan, mutta Siru itse ei ole enää hirveän täpinöissään, vaikkei suoranaisesti ärtsykään. Välinpitämätön olisi ehkä aika hyvä termi kuvaamaan Sirun tämän päivän mielialaa.

Toivottavasti tärpit eivät ole menneen ohi. On tosin vaikea uskoa, että uros voisi erehtyä nartun tärpeistä. Joko ollaan koko ajan innoissaan tai sitten tärppien aikaan. Olen aina ajatellut Dobyn kuuluvan tuohon viimeksi mainittuun kastiin, koska on Sirun juoksujen aikaan yleensä vain muutamana päivänä todella innoissaan. Silloin on kova hinku kiivetä Sirun selkään ja esitellä miehisiä avujaan. Muulloin käy vain satunnaisesti Sirua haistelemassa. Voisiko Doby olla väärässä? No toivottavasti ei. Katotaan nyt mitä huominen tuo tullessaan. Lukittaudutaan varmaan kylppäriin ja pidetään peukkuja. Ensikertalaisena Siru on vähän säikky ja viime astuminen epäonnistuikin osittain siitä syystä. Siru antaa Dobyn kiivetä selkään asti, mutta lähtee karkuun sitten kun ryhdyttäisiin tositoimiin. Pitää nyt vaan saada Siru rauhoittumaan jollain tavalla. Dobykin hermostuu, jos Sirulla on ongelmia.

Suoraan sanottuna en uskonut, että astuttaminen voisi olla näin hankalaa, vaikka kaikenmaailman asioista kyllä etukäteen tuli varoiteltua. Eikös luonnon pitäisi hoitaa homma itse piru vie *_* No Nefin kanssa ei tule varmaan olemaan ongelmia. Olisi jo nyt ihan valmis Dobyn morsiameksi.

Kirjoittamisesta jälleen

Kirjoitin tuossa viime blogitekstissäni hieman kirjoittamisen ilosta. Olen myös facebookissa kertonut miten kirjoittaminen on viime aikoina edistynyt. No nyt on aika antaa taas hieman tilannepäivityksiä täällä blogissa kaikille lukijoille (voisitte muuten sivumennen sanoen kommentoida kirjoituksiani joskus, niin tietäisin, ketkä näitä tekstejä oikein lukevat =D).

Ensinnäkin se tarina, jota rupesin kolmisen viikkoa sitten kirjoittamaan, alkaa olla alustavasti valmis. Sivuja on 149 x A4, fontti times new roman 12 rivivälillä 1,5. Kahdesta viimeisestä luvusta tulee vielä yhteensä varmaan hieman reilu 10 sivua ja sitten on tarina kasassa. Tarkoitus on tosin oikolukemisen ohella lisätä tarinaan vielä muutamia kohtauksia, erityisesti dialogeja, joten varmasti sivumäärä tuosta vielä paisuu mahdollisesti jopa 20 extra sivulla. Tähän viimeistelyyn menee tosin vielä melkoisesti aikaa, sillä ensimmäisen viimeistely kierroksen jälkeen odotan n. puolivuotta ennen kuin luen tekstin taas uudestaan. Tekstiin on pakko ottaa hieman etäisyyttä ajallisesti, jotta sen saisi arvioitua ja korjattua mahdollisimman puolueettomasti. Jos teksti on liian hyvin muistissa, on kirjoittaja sokea monille virheille ja epäjohdonmukaisuuksille.

Viikonloppuna rupesin kirjoittamaan myös toista tarinaa. Kyseistä "kirjaa" minun piti itse asiassa ruveta kirjoittamaan muutenkin ensin, mutta idea kaipasi silloin vielä hiomista. No nyt sitäkin on saatu kirjoitettua reilu 20 sivua ja olen oikein tyytyväinen suunnasta, johon tarina lähti kehittymään. Odotan tältä tarinalta paljon, sillä pidän kovasti sen henkilöistä ja pääideasta. Ainoa ongelma on, että olen nukkumaan menessäni monena yönä sepittänyt tarinaa sen verran paljon, että monista tapahtumista on olemassa jo useampi versio. Nyt pitää sitten valita, miten mikäkin kohtaus lopulta toteutuu.

Viikonloppuna laskeskelin ajankuluksi myös kuinka monta kirjan/sarjan alkua minulla on jo mielessä tai peräti jo aloitettuna. Alustavien laskelmien mukaan tulos oli tämä: ideoita yhdeksään kirjaan (niistä suurin osa sarjoja), joista kahdeksaa on jo jollain tasolla ruvettu kirjoittamaan + runoja varmaan kahden tai kolmenkin kirjan edestä. No kun asiaa pohdin hieman kauemmin, niin niitä ideoita rupesi muistumaan mieleen vielä useampia. Loppujen lopuksi niitä kirjaideoita taitaa ollakin lähemmäksi 15. Muutamat ovat tosin niin vanhoja, etten niitä välttämättä koskaan tule kirjalliseen muotoon pukemaan (ensimmäistä aloitin jo kuudennella ja se on kyllä ihan...), mutta ainakin pari tarinaa niistäkin olisi ihan mukava saada kirjaksi asti. Erityisesti "Herra Hattu" on pakko kirjoittaa joskus. Älkää kysykö, mistä tällainen työnimi kyseiselle fantasiakirjalle. Se on vielä salaisuus =D Mutta ei huolta, kirjan nimi tulee olemaan kyllä jokin aivan muu. Kukaan ei ikinä suostuisi lukemaan fantasiakirjaa, jonka nimenä olisi Herra Hattu, olkoonkin, että nimelle olisi hyvä perustelu.

Mutta tällaista tänään. Nyt minä jatkan tarinoitteni kirjoittamista. Ensi viikolla saan onneksi olla rauhassa kotona, kun vanhemmat ja sisko ovat hiihtolomaa Lapissa viettämässä ja veli on Wanhojen risteilyllä. Koulua on sen verran vähän minullakin, että saan varmasti jotain aikaiseksi. Tavoite olisi ainakin kirjoittaa eka versio tästä pisimmälle edenneestä "kirjastani" valmiiksi.

Kirjoittamisen ilo

Olen ollut melkoisen surkea saamaan mitään tarinaani kirjoitettua loppuun asti. Yleensä minulla on ties kuinka monta tarinan alkua päässä, mutta en ole saanut itseäni kirjoittamaan niistä mitään paperille. Ne muutamat "kirjan" alut, joita olen aloitellut, ovat yleensä tyssänneet siihen, että innostusta kestaa vain pari päivää. Sitten seuraa usean viikon tauko, minkä jälkeen en ole enää muistanut mitä olen kirjoittanut. Kun rupean lukemaan tekstiä uudestaan alusta, teen siihen koko ajan muutoksia enkä pääse koskaan suoranaisesti jatkamaan tekstiä. Toinen ongelmani on liian monen tarinan pyöriminen samaan aikaan päässä. Aina kun aloitan uuden kertomuksen, saan heti jonkin paremmin idean ja vanha kertomus saa jäädä.

Pari kesää sitten innostuin kirjottamaan Pongodengo nimistä lastenkirjaa. Se on melkein valmis, mutta en ole saanut aikaiseksi sen viimeistelyä. Viime aikoina olen muutenkin kirjoittanut vain runoja ja niitäkin harvakseltaan. Kirjoituksen ilo on ollut kadoksissa ja vaikka tarinoita odottaisi vaikka kuinka monta kirjoittajaansa, en ole vain saanut ryhdyttyä tuumasta toimeen. Kirjoittaminen ei luonnistu, koska mietin koko ajan "mitä kaikkea muuta pitäisi tehdä." Kirjoittaminen on tuntunut laiskottelulta, vaikka tiedän sen voivan olla pahimmillaan melkoista raatamista ja väkisin puurtamista.

No nyt tämä tilanne on muuttunut. Pari viikkoa sitten luin Jordanin Gathering Stormin. Se innoitti minua kehittämään myös omia tarinoitani pitkästä aikaa. Viikko sitten lauantaina päätin siten ruveta kirjoittamaan erästä tarinaa, jonka idea syntyi vasta muutama kuukausi sitten.

Aloitin tarinan kirjoittamisen ilman sen kummempia odotuksia. Päin vastoin, halusin vain verestää kirjoittajan taitojani. Yllätykseni olikin suuri, kun sivuja syntyi ensimmäisenä iltana reilu 13 sivua (fontti: times new roman, 12, riviväli 1,2) ja sen jälkeen on syntynyt hieman ali tai yli 10 sivua joka ilta. Nyt sivuja on kertynyt jo ruhtinaalliset 83 kappaletta (mukaanlukien sisällysluettelo ja otsikot) ja lisää syntyy joka päivä. Tähän astisista kirjoituksistani pisin on ollut 30 sivua. Melkoinen parannus. Kirjaksi muutettuna 83 sivua tarkoittaa n. 160 sivua.

Kirjoittamisen ilo on jälleen löytynyt. En takerru pikkuseikkoihin vaan paahdan tarinaa koko ajan eteenpäin. Kaikkea ei ole pakko hio valmiiksi yhdeltä istuimalta. Tiedän jo nyt muutamia epäjohdonmukaisuuksia ja "huonoja" kohtia, jotka pitää korjata, mutta annan niiden vielä olla ja keskityn itse tarinaan. Se on tässä vaiseessa pääasia, ei kielellinen virheettömyys tai jokaisen yksityiskohdan miettiminen loppuun asti. Liian tarkka miettiminen vie ilon kirjoittamiseta ja saa vain turhautumaan. Nyt tekstiä syntyy kuin itsestään.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun tarinan pääkohdat ovat päässäni lähes alusta loppuun. Siitä huolimatta jokainen luku on täynnä yllätyksiä. Tarina elää omaa elämäänsä. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. Moni kohta on jo muuttunut melkoisesti siitä, millainen alkuperäinen idea oli. Ja se on hyvä. Näin kirjoittajallakin pysyy jännitys yllä. Tänään maltoin vain hädintuskin lähteä töihin, kun halusin tietää, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu. Hullua vai mitä? =D

Olen ihan täpinöissäni enkä malttaisi millään lopettaa kirjoittamista. Tarina on vienyt minut täysin mukanaan. Vaikkei siitä ikinä tulisikaan julkaisukelpoista, olen itse jäänyt koukkuun. Kirjoittamisessa on onneksi tärkeintä juuri kirjoittajan oma ilo. Kirjailijan on nautittava työstään, vaikka kohtaisikin vaikeuksia. Olen huomannut, että suurimmat ongelmat aiheuttavat kirjojen päähenkilöt. He kun tuppaavat olemaan toisinaan melkoisen itsepäisiä ja hankalia käsitellä eivätkä millään hyväksy heitä varten laadittuja vuorosanoja ;)

Toivottavasti ensimmäinen versio tästä tarinasta valmistuu pian, jotta saisin vihdoin tietää kuinka Elunian ja Daredin seikkailu päättyy.

The Gathering Storm

Robert Jordan on eräs suosikki kirjailijoistani. Hänen sarjansa Ajan pyörä on mielestäni uskomaton taidonnäyte ja voin vain toivoa, että onnistun omissa kirjoissani pitämään langat edes puoliksi yhtä hyvin käsissäni. Kirjasarja on niin monimutkainen ja laaja kokonaisuus, että voin vain hiljaa ihmetellä ja osoittaa kunnioitustani sitä kohtaan.

Joulun alla aloin lukemaan Ajan pyörää alusta alkaen uudestaan. Koska kirja suomenkielisenä pitää sisällään jo 25 osaa, sitä ei ihan helposti lähdetä kahlaamaan läpi, vaikka kuinka olisikin sarjan fani. Itselleni tämä oli vasta toinen kerta, kun rupesin sarjaa järjestelmällisesti lukemaan alusta loppuun ja edellisestä kerrasta on jo aikaa... kirjoja ei silloin ollut ilmestynyt suomeksikaan kuin vasta 15 kappaletta.

Viime viikolla pääsin suomenkielisten kirjojen loppuun. Se sai minut vain janoamaan lisää ja maanantaina menin Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin itselleni sarjan seuraavan osan englannin kielisenä. Kyseinen kirja, The Gathering Storm, on ensimmäinen osa kirjasarjan loppuhuipennusta, jonka alunperin piti olla vain yksi kirja, mutta joka on nyt paisunut kolmeksi tiiliskiveksi. Nämä kirjat on viimeistellyt Brandon Sanderson vuonna 2007 kuolleen Robert Jordanin muistiinpanojen ja nauhalle sanellun tarinan perusteella.

Syy miksi olen ruvennut rakastamaan Ajan pyörää on se, että se herättää lukijassaan monenlaisia tunteita: vihaa, raivoa, ärtymystä, mutta myös surua, rakkautta, toivoa ja jännitystä. Näitä kaikkia tarjosi myös Gathering Storm siinä määrin, että maltoin vain vaivoin lopettaa kirjan lukemisen edes nukkumisen tai syömisen ajaksi. Jäin koukkuun pahemmin kuin hauki konsanaan ja ahmin sivun toisensa jälkeen välillä nauraen, välillä itkien, itsekseni kiherrellen tai kiroten Randin ja kumppaneiden typeryyttä suureen ääneen. Kolme päivää kasvoni olivat lakkaamatta typerässä virneessä, koska en voinut lakata ajattelemasta Mat Cauthonin tai aieleiden huumoria.

Ja nyt... noin tunti sitten kirja päättyi. Randin takia koettu tuska ja ahdistus hellitti, kun tämä vihdoin koko ymmärryksen. Mutta ahdistus, jonka kirjan loppuminen aiheutti onkin sitten kahta pahempi. Olen shokissa. Vaikka tekisin mitä, ajatukseni ovat silti Randin ja kumppaneiden parissa ja pelkään lähestyvän Tarmon Gaidonin mukanaan tuomia menetyksiä. Olen uponnut syvälle Jordanin luomaan maailmaan ja en ymmärrä, miten kestän odottaa kirjasarjan seuraavia osia, joista toinen ilmestyy tämän vuoden ja viimeinen ensi vuoden lopulla. Tunnen olevani ontto. Vasta kun saan vastauksen kaikkiin kysymyksiini ja tiedän miten taistelu Uudestisyntyneen Lohikäärmeen ja Pimeän Valtiaan välillä päättyy, voin olla kokonainen. Ja tuota tietoa joudun odottamaan kaksi vuotta. Olen tyhjä... ja silti niin täynnä jännitystä ja odotusta, että voisin räjähtää.

Odotus... toivottavasti siitä ei tule liian pitkä

Opiskelua ja tutkimuksia

I går började mina svenska kursser. Den andra är obligatoriska kursen för alla teologer och den andra är kurssen när vi pratar mycket. Jag varit jätte förbluffad eftersom jag förstödde mera som jag väntät. Det var ändå svår att tala svenska fast det var itse så svart att fatta talet eller uppsats. Kanske det kan vara rolig att lärä svenska efter så många år.

Eli ruotsi tosiaan alkoi eilen ja pahoittelut kaikille niille, jotka osaavat ruotsia minua paremmin, sillä uskon tuon yllä olevan teksin olevan täynnä virheitä. Mutta kyllä sitä varmaan aika nopeasti rupeaa palaamaan mieleen kaikki kielioppisäännöt ymv. Itse olen kahdella ruotsin kurssilla. Toinen on pakollinen ja toinen on valmentava suullinen ruotsi, joka toivottavasti auttaa minua kehittymään myös puhujana. Tosin siinä on luonnollisesti keskeistä sanaston osaaminen.

Nyt minun pitäisi jaksaa väsätä tutkimus, joka koskee lukion etiikan opetusta. Aiheenani on, miten Harry Potteria voi hyödyntää lukion uskonnonopetuksessa. Ihan kiinnostava aihe, mutta minua ei hirveästi kiinnosta tehdä 25 sivuista tutkimusta, kun vasta viime vuonna tein kandini. Mutta pakko mikä pakko. Kyllä siitä hyvä tulee.

Pedagogiset opintoni jatkuvat kunnolla vasta helmikuussa. Pari tehtävää olisi tehtävänä ennen niitä. Aika paljon tässä on taas tekemistä kertynyt, varsinkin kun joulun ajan kulutin vain kirjoja lukien. Otin tehtäväkseni lukea kaikki 25 Ajanpyörää ja siinä onkin tekemistä riittänyt. Vielä on kaksi kirjaa lukematta. No onpahan tekemistä junamatkoilla =D

Niin ja kaikille tiedoksi. Pähkinänsärkijä oli aivan mahtava. Nyt kun pääsisi katsomaan myös muut Tsaikovskin baletit niin olen ikionnellinen. Kuka lähtee mukaan?