Harrastuskaveri

Kenties Sirusta ei koskaan tule monen maan muotovaliota.
Kenties Siru ei koskaan tule saamaan nimensä perään suurta määrää erilaisia titteleitä.
Kenties Siru saa näyttelyistä aina EHn (tai toisinaan vain Hn) eikä koskaan ERIä.

Mutta eipä tuo enää haittaa, koska Sirusta on tullut todellinen kaveri ja harrastuskoira.

Olemme nyt Sirun kanssa kokeilleet pentutokoa, näyttelyitä (myös näyttelytreenejä), agilitya ja juoksua. Vaikkei näyttelyistä mitään huippuhyvää menestystä ole vielä tullut, niin joka kerta Siru kuitenkin parantaa esiintymistään ja kasvattaa itsevarmuuttaan. Vastaavasti pentutoko tuolloin aikoinaan onnistui joka kerta paremmin, vaikka vasta ensimmäistä kertaa jouduimme tuollaiseen tilanteeseen, jossa toisia koiria oli koko ajan ympärillä vieraassa paikassa. Agilityssa Siru on todella haka ja oppivainen. Motivaatiota riittää ja esteitä suoritetaan huvin vuoksi ilman palkkiotakin. Monesti olemme saaneet jo pieniä estesarjoja puhtaasti suoritettua ja aikamoisessa vauhdissa, niin että minä olen jo ihan hengästynyt kun yritän huutaa käskyjä ja juosta samalla koiran perässä. Nyt olemme sitten käyneet myös ensimmäisissä juoksutreeneissä. Siellä Siru pienen ihmettelyn jälkeen jahtasi lopulta käsiviehettä niin kovaa, että hiekka vain pöllysi. :)

Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että Sirua parempaa harrastuskaveria on vaikea löytää. Tietenkin on mahdollista, että olen näin sanoessani puolueellinen tai sitten odotukseni ovat valmiiksi niin matalalla, että en voi muuta kuin positiivisesti yllättyä. Sitä paitsi enhän minä edes tiedä, kuinka nopeita oppimaan tai kuinka hyviä harrastuskavereita muut podengot ovat. Sirun kohdalla vain tuntuu, että meidän yhteistyö toimii tosi hyvin ja mitä ikinä yritetään, niin aina Siru yllättää positiivisesti ja loistaa taidoillaan. Kaikki ongelmat johtuvat pääasiassa vain ohjaajan eli minun epävarmuudesta ja tietämättömyydestä. Jos minä vain osaan näyttää miten pitää toimia ja mitä Sirun tulisi tehdä, niin Siru tekee sen. Itse olen vain kaikesta uudesta koko ajan niin pyörällä päästäni, että välillä tuntuu, että Siru se minua opastaa eikä toisin päin.

Tietysti joskus on myös ongelmia eikä Siru esim. aina agilityssa jaksa keksittyä minuun koko aikaa. Mutta kun miettii sitä, kuinka paljon pelkäsin ettei Siru tottelisi minua ollenkaan, niin ne ajoittaiset ”lällällää-en-kuule-sinua” kohtaukset ovat kyllä ihan marginaali-ilmiöitä. Kaikki esteetkin onnistuvat yleensä leikiten. Ainoastaan pussi on aiheuttanut tähän mennessä hankaluuksia. En tosin yhtään Sirua syytä. En itsekään haluaisi mennä sinne, jos vain saisin valita.

Juoksutreeneissä ajattelin ensin, että ei tästä mitään tule. Kokeilimme aluksi sellaisen kepin päässä olevan vieheen jahtaamista. Sirua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän keskittyi syömään ruohoa, ihmettelemään uutta paikkaa, kyräilemään viehettä pitelevää naista ja niin poispäin. Otimmekin Sirun lopulta kiinni ja annoimme Dobyn yrittää. Dobya kun pelotti vieras nainen sen verran, laitoimme äidin heiluttelemaan viehettä. Dobyn suhteen se ei juurikaan auttanut, mutta Siru sen sijaan valpastui kummasti. Päästimmekin Sirun irti ja Siru lähti heti jahtaamaan viehettä. Äiti oli jo ihan pääpyörällä lopuksi. Kokeilimme myös uudestaan Dobyn kanssa siten, että minä pyöritin viehettä ja jo rupesi jätkääkin hieman kiinnostamaan. Ei nyt suoranaisesti viehettä jahdannut (juoksi koko ajan viehettä vastaan eikä sen perässä), mutta oli kuitenkin selkeästi jo asiasta kiinnostunut. Tämän jälkeen Siru pääsi kokeilemaan käsiviehettä. Ensin piti jahdata viehettä nurmikentällä. Vähän väliä Siru pysähtyi ihmettelemään ja ruohikossa kieriskelemään, mutta toisinaan oli näkyvillä jo ihan kunnollista jahtaamista. Tämän jälkeen siirryimme aidan viereen katselemaan, kun vinttarit jahtasivat viehettä jo ihan hiekkaradalla. Siru innostui tästä näystä niin kovin, ettei olisi enää sylissä malttanut pysyä. Tärisi vaan ja venytti päätään nähdäkseen mahdollisimman hyvin. Ohjaajat päättivätkin, että voisimme antaa myös Sirun kokeilla. Hieman minua jännitti, mutta kun viehe lähti liikkeelle ja päästin Sirun irti, Siru lähti sen perään kun raketti ja hyppeli sitten sinne tänne innoissaan kaikesta. Kiinni en häntä hihnaan laitettavaksi edes saanut, koska hän päätti karata aidan raosta siellä odottavan äitini luo. Mutta hienosti siis meni. Ohjaajakin kehui, että kummaltakin koiralta oli hyvä suoritus ihka ensimmäiseksi kerraksi.

Eli mitäs tästä voisi siis sanoa? Minusta Siru on todellinen luonnonlahjakkuus, mitä tulee erilaisiin harrastuksiin. Vaikka kotona meidän yhteistyömme ei aina pelaakaan, niin tosipaikassa Siru näyttää oikeat karvansa. Uskaltaisinkin väittää, että mikäli Siru niitä pentuja joskus tulee saamaan, niin vaikkeivät ne ikinä menestyisi äitiään paremmin näyttelyissä, niin todella hyviä harrastuskavereita niistä varmaan ainakin tulee. Ja kyllä se minusta on tärkeämpää kuin pelkkä näyttelymenestys. 99%:sti koiran kuuluisi olla kaveri ja kotikoira ja vain 1%:sti kehäraakki, joka kiertää näyttelyitä. Tämä on tosin vain minun mielipiteeni.

Päähänpinttymäkö?

Minulla taitaa olla tällä hetkellä todella paha päähänpinttymä. En pysty ajattelemaan muuta kuin podengoja: mitä harrastaisin, mihin näyttelyyn sitten menisin, minkä podengon hankkisin seuraavaksi, mistä saisin podengon, mitä podengofoorumilla puhutaan…? Ja nämä asiat pyörivät päässäni koko ajan aamusta iltaan ja vielä yölläkin. Siis oikeasti. Luulin aikoinani olleeni nettiriippuvainen, muta se ei kyllä ole mitään verrattuna tähän ”podengo-riippuvuuteen”

Eikä tietysti riitä, että olen ihan hulluna pieniin lyhytkarvaisiin podengoihin. Nyt olen myös rakastumassa päätä pahkaa pieniin karkeakarvaisiin sekä tietysti keskikokoisiin lyhytkarvaisiin. Keskikokoista en nyt ole vielä vähään aikaan hankkimassa. Pieniä podengoja kun mahtuu enemmän nurkkiin pyörimään, mutta en minä kyllä tiedä, miten pystyisin pieniäkään podengoja lisää ottamaan.

Tai no jos ihan totta puhutaan, niin minullahan ei ole kuin vasta yksi podengo sekä tuo Muru-seropi. Mutta toisaalta asun kotona ja myös siskollani on podengo ja seropi. Lisäksi olen päättänyt, että haluan pitää ensimmäisestä pentueesta itselläni ainakin yhden pennun, joten jos nyt hankkisin toisen podengon, meillä olisi pian neljä pongodengoa jaloissa pyörimässä. Eikä siinä vielä mitään, mutta se rahan meno hirvittää. Näyttelyihin kuluisi rahaa hirveästi samoin muihin harrastuksiin. Nyt olen jo Sirun kanssa aloittanut agilityn ja seuraavaksi olisi tarkoitus aloittaa maastojuoksu. Ja kyllähän minun on pakko myöntää, että vaikka Dobberi onkin siskoni koira, niin kyllä minä aika paljon myös vastaan kyseisestä herrasta. Myös hän rupeaa maastojuoksua harrastamaan, ja olen myös kampanjoinut agilityn puolesta. Lisäksi koko tämän koiraharrastuksen rahoittajana toimivat vanhempani, sillä vaikka olenkin täysi-ikäinen, minulla ei ole rahaa sitten niin yhtään.

Toisaalta uskoisin, että olisimme todella hyviä omistajia kaikennäköisille podengoille, koska minä nyt oikeasti innostuin tästä koiraharrastuksesta. Podengoille ei tosiaankaan tulisi tylsää. Lisäksi mitä suurempi podengo-lauma, sitä hauskempi meno täällä kotona. Ja toki minä muutan ennemmin tai myöhemmin pois kotoa, joten miten minä kestän, jos minulla on vain yksi podengo? Toisaalta hieman pelottaa, voinko ottaa mukaan ensimmäistäkään podengoa, kun pois muutan? En minä voi koiriani mihinkään kerrostaloon viedä asumaan.

Mutta yhtäkaikki, olen ruvennut selailemaan karkeakarvasten podengojen kotisivuja. Aiemmin pidin niitä hieman epäsiistin oloisina, mutta nyt pidän niitä aika lutusina. Onhan meillä täällä kotona jo entuudestaan yksi lutu-nalle, eli Doby, joka on kyllä todella söpö koira, mutta kyllä nuo karkeakarvaiset ”takkuturkkeineen” ovat jotenkin toisella tavalla niin söpöjä ja hellyttäviä.

Mutta mitäs minä näitä miettimään, kun rahaa koirafarmin pitoon ei ole, vaikka halua kyllä riittäisi.

Iitin koiranäyttely

Mitäköhän tästäkin voi sanoa. Koko näyttely oli totaalinen fiasko ja käteen jäi vain pahamieli, itku ja hampaiden kiristys. Tuloksissa itsessään ei ollut suoranaisesti vikaa. Siru sain (vain) H:n, jota olin odottanut ensimmäisestä näyttelystä lähtien, koska Siru ei ole rakenteeltaan sitä podengotyyppiä, jota Suomessa suositaan. Oli tosin melko kova pamaus, että H tuli juuri siitä näyttelystä, jossa Siru mielestäni esiintyi oikein edukseen. Kävely sujui lähes täydellisesti ja pöydälläkin oltiin rauhallisesti vikuroimatta. Vain kerran Siru pisti jarrut pohjaan ja yritti kovasti haistella kehässä olevaa mielenkiintoista hajua, ja heti oli tuomari toteamassa, että koiraa pitää vaatia tottelemaan. Arvostelu keskittyi Sirun huonon rakenteen: pienuuden ja sirouden moittimiseen. Siru oli tuomarista ikäistään nuoremman näköinen, kehittymätön, liian hintelä ja ohut vähän joka paikasta. Hieman jäi harmittamaan, kun mietin että olemme kuitenkin vasta junnukehässä, joka mielestäni on juuri niille koirille, jotka kehityksensä puolesta eivät vielä voi siirtyä nuorten- tai AVO-luokkaan, vaikka ikä sen jo sallisi.

Ennen Sirua kehässä esiintyi Doby. Kun Susanna harjoitteli kävelyä ja seisomista Dobyn kanssa, kaikki sujui hienosti. Kehässä Doby meni pelosta lukkoon ja seurauksena oli tuomarilta niin kovia sanoja, että Susanna tuli kehästä pois lähes itkukurkussa. Tuomari oli kehottanut Susannaa vaatimaan koiralta sitä sun tätä ja sanonut, ettei näyttelykehiin ole asiaa eikä näyttelyhihnan käyttöä kannata edes yrittää ilman harjoitusta. Mielestäni tuomari käyttäytyi melko tökerösti, kun ajattelee että esittäjänä oli vain 12v tyttö. Näyttelyiden pitäisi mielestäni olla hauskoja kokemuksia. Sitten mennään kyllä metsään ja pahasti, jos tarkoitukseksi nousee pienen tytön itkettäminen kehässä. Toki näyttelyissä arvostellaan ensisijaisesti koiraa, joten jos koira ei suostu liikkumaan kunnolla, niin ei tuomari tietenkään voi sitä arvostella. Mutta ei tuomarin tarvitse heittäytyä pirttihirmuksi, joka käskee esittäjää tekemään vaikka mitä ja antaa sitten haukkuja päälle ja lähes kieltää osallistumisen näyttelyihin ennen harjoittelua. Missäs sitä näyttelykäyttäytymistä paremmin voisi harjoitella, kuin näyttelyissä. Ei pelkät mätsärit riitä, koska virallisessa kehässä sekä koiralle että esittäjällä on luonnollisesti erilainen fiilis. Sitä paitsi, eikös kaikille koirille tulisi sallia yksi huono päivä ilman leimaamista kurittomaksi ja epäluuloiseksi? Ei yhden näyttelykerran perusteella voi mielestäni tehdä päätelmiä harjoittelun määrästä. Turengin näyttelyssä esimerkiksi oli siitä todella ihana ja hyvä tuomari, että vaikka hänkin arvosteli koiraa asiantuntevasti, hän kuitenkin esitti asian niin, että ”koira oli tänään tällainen ja tällainen” ja voi siitä siis vielä kehittyä.

Kaiken huippu tuossa Iitin tuomarissa oli kuitenkin se, että tuomari moitti Dobyn vaaleahkoja silmiä!?? Siis mitä vaaleita silmiä? Eikös Doby ole se koira, jota kaikki ihailevat juuri hänen tumman kirsunsa ja tummien silmiensä takia? Jos Dobylla on vaaleahkot silmät, niin minä olen hattara. Lisäksi Doby oli tuomarin mielestä väriltään punainen valkoisin merkein. Jos minä olisin Dobyn esittänyt, olisin varmasti suositellut tuomarille silmälääkäriä ja värisokeustesteihin menemistä. Siis haloo. Jotain rajaa arvosteluihin. Ihan kuin tuomari olisi väenvängällä etsinyt Dobysta pahaa sanottavaa. Ja eikös podengojen rotumääritelmässä sanota, että podengojen silmienväri vaihtelee hunajanruskeasta lähes mustaan ja kaikki värit ovat yhtä hyväksyttäviä niin kauan kuin väri on turkin väriä tummempi. Kenties tuomarin pitäisikin mennä värisokeus testien jälkeen vielä lukihäiriötestiin.

Eli tällaista siis Iitin näyttelyssä. No saimmepahan ensimmäisen nimen meidän tuomareita koskevalla mustalle listalle. Onneksi Susannalla ja Dobylla oli jo alla tuo menestys Turengissa, sillä muuten olisi heidän näyttelyuransa loppunut lyhyeen. Susanna kun otti tuomarin tylyt sanat todella pahasti.

Mutta sitten vielä jotain iloisempaa. Neljännet agilitytreenimme sujuivat kerrassaan loistavasti. Siru suoritti estesarjan neljine aitoineen ja putkineen kuin vettä vain. Koiran ja rimojen väliin jäi ilmaa vaikka kuinka ja kaikki muutkin harjoittelemamme esteen (pussia lukuun ottamatta) sujuivat hienosti. Kerran Siru minulta karkasi vain rynnätäkseen pöydälle, jota harjoitteli poika shelttinsä kanssa. Siru seisahtui sheltin viereen kerjäämään nameja yhtään ärisemättä tai melskaamatta kauniisti seisten. Tietenkin Sirulta oli väärin karata sillä tavoin, mutta vaikea siinä oli moittia, kun Siru niin kauniisti käyttäytyi vieraan koiran vieressä :).

Kuonopanta

Sirulla on ollut pitkään ongelmia hihnakäyttäytymisensä kanssa. Aina toisinaan homma on ollut jo hanskassa ja käytös on näyttänyt paranevan, mutta sitten on taas menty ja kovaa taaksepäin. Nyt päätin sitten ottaa asian kunnolla työn alle ja ostin Sirulle kuonopannan. Ensin tulin ostaneeksi väärän koon, ja kun vaihdoimme sen pienimpään mahdolliseen, ei sekään ollut tarpeeksi pikkuinen Sirulle. Jouduin siis pienentämään sitä vielä vähän. Sitten ei kun kokeilemaan.

Pannan pukeminen oli lähes tappelua, koska Siru ei millään olisi halunnut mitään kuononsa ympärille. Lopulta panta saatiin tietysti päälle ja lähdimme lenkille. Kovin iloisesti Siru ei asiaan suhtautunut. Vähän väliä hän pysähtyi raapimaan kuonoaan ja yritti irrottaa pantaa. Toisinaan Siru teki omituisia sivuhyppyjä ja ravisteli kovasti päätään. Mitä ilmeisemmin Siru ei olisi pantaa päähänsä halunnut millään hinnalla.

Panta kuitenkin auttoi. Hihna oli vaihteen vuoksi koko ajan löysällä, vaikka yleensä se löystyy vasta loppumatkasta. Kun auto tuli vastaan, Sirun rähinä ei onnistunut yltymään normaaleihin mittoihinsa, ja kun edessä käveli toinen koira, ei Siru pystynytkään tempomaan ja vetämään hihnasta hullun lailla. Myös koiratalojen ohittaminen sujui vaihteeksi ihanan kivuttomasti.

Nyt vain toivotaan, että panta auttaa myös pidemmällä tähtäimellä eikä sitä tarvitsisi käyttää loputtomiin. Kunhan nyt vain saisin Sirun tajuamaan, ettei rähinä ole ainoa puolustuskeino toisia koiria vastaan. Huomenna on sitten edessä taas uusi koetus, kun lähdemme Iittiin näyttelyyn. Pidetäänpäs peukkuja. Vielä tänä iltanakin on actionia luvassa, kun Sirulla ja minulla on neljäs agilitytunti. Olen jo päättänyt jatkaa alkeiskurssilta suoraan jatkokurssille, sen verran lupaavalta Siru ainakin tällaisen märkäkorvan silmissä näyttää.

ROP-pentu ja KP

Viikonloppuna 10.5. kävimme Turengin koiranäyttelyssä. Mukaan lähtivät podengot Siru ja Doby sekä tietysti äiti ja Susanna. Päivä oli mitä parhain ulkonapidettävälle koiranäyttelylle ja välillä tuntui, että auringon ei olisi edes tarvinnut paistaa läheskään niin kuumasti mitä se paistoi. Paikan päällä oli yhteensä seitsemän podengoa joukossa myös Sirun kasvattaja.

Susannaa jännitti näyttely Dobyn puolesta kovasti, koska kyse oli vasta Dobyn ensimmäisestä virallisesta näyttelystä. Doby oli kuitenkin todella reippaalla päällä, joskin lämmin päivä ja odottelu kehän ollessa myöhässä vei kyllä osan innosta mukanaan. Kun Susanna pääsi lopulta Dobyn kanssa kehään, käveli Doby taas vähän miten sattuu, mutta hienosti Susanna koiran esitti vaikeuksista huolimatta. Palkkioksi kaikesta tuomari Tuula Savolainen tykästyi Dobyyn ja myönsi tälle ROP-pentu tittelin ja KPn. Nämä tarkoittavat siis rotunsa parasta pentua ja kunnia palkintoa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei paikalla muita pentuja ollut, mutta hyvä saavutus nuo ruusukkeet kuitenkin olivat, koska ei niitä voi antaa muuta kuin tasokkaalle koiralle. Joten go Doby go!!

Myös Sirun osalta näyttely sujui malliikkaasti. Siru oli karistanut harteiltaan kaiken turhan jännittämisen ja pelon, eikä tuomari tällä kertaa kirjoituttanutkaan arvosteluun mitään arasta käytöksestä. Vaikka Sirun sijoitus olikin vasta kolmas kolmesta nartusta, oli näyttely minulle suuri voitto. Ensimmäisessä virallisessa näyttelyssämme tuomari kirjoitutti arvosteluun viisi miinusta, joista kolme koski arkailevaa ja varautunutta käytöstä. Joten siitä tilanteesta tämä oli kyllä jo huima harppaus eteenpäin ja uskallan toivoa sen näkyvän tuloksissakin ennemmin tai myöhemmin kunhan tyttö vielä saa iän tuomaa kypsyyttä.

Näyttelystä lähti mukaamme myös uusi kantokoppa. Doby on nimittäin tyystin ominut meidän vanhan sinisen koppamme, joten nyt Siru sai kauniin punaisen kevytrunkoisen näyttelyhäkin, jossa hän on jo muutaman yön puoliksi nukkunut.

Äitienpäivä aamu valkeni myös kauniina ja ensi töiksemme lähdimme Susannan kanssa metsään keräämään valkovuokkoja, jonka jälkeen veimme äidille tarjottimen sänkyyn ja annoimme lahjamme. Melko pian heräämisen jälkeen lähdimme sitten yläätysreissulle Somerolle viedäksemme äitienpäivä onnittelut myös äitini äidille. Tämä oli todella otettu ja koirat olivat innoissaan nähdessään taas isovanhempani. Koirat lähtivät nimittäin tietenkin mukaan.

Ensimmäiset agilitytreenit

Ensin muutama sana puolentoista viikon takaisista podengotreffeistä (27.4.08), jotka järkättiin tuttuun tapaan Heikinlaakson koirapuistossa. Treffit olivat minulle tällä kertaa iloinen yllätys, sillä sekä Doby että Siru karistivat turhan ujostelun ja varsinkin Doby kiersi vieraan luota toisen luo rapsutuksia kerjäämässä. Doby intoutui myös oikein kunnolla leikkimään toisten podengojen kanssa, mutta kun vieraan lajin edustaja (Bichon frise) saapui paikalle, oli jätkällä hetken aikaa kyllä pallo hukassa. Tosin todellinen järkytys oli vasta paikalle eksynyt musta mäyräkoira, joka oli sekä Sirun että Dobyn mielestä äärettömän pelottava ja levottomuutta herättävä ilmestys. Mutta kaiken kaikkiaan treffit onnistuivat, joskin Doby päätti unohtaa käytöstavat ja merkata Mintun jalan :) Junamatka kotiin sujui myös ilman suurempia kommervenkkejä.

Pari päivää sitten tiistaina minulla ja Sirulla oli ensimmäiset agilitytreenimme ja kaikki sujui sata kertaa paremmin kuin olin uskaltanut toivoa. Olin jo kuvitellut mielessäni, kuinka meidät passitetaan maitojunalla heti kotiin, koska Siru ärisee muille koirille eikä suostu yhteistyöhön, mutta likkapa yllätti minut positiivisesti.

Ensin ryhmäläiset esittelivät itsensä ja mielialani laski, kun huomasin, että melkein kaikilla muilla oli jonkinlaista agilitytaustaa, joskaan ei juuri kyseisen koiran kanssa. Mielialani kuitenkin parani, kun siirryimme heti tuumasta toimeen, ja ensimmäinen este oli putki, jota olimme Sirun kanssa jo kotona harjoitelleet. Kun ohjaaja kysyi, ketkä olivat putkea treenanneet nostin heti käteni iloisesti pystyyn, mutta iloni muuttui järkytykseksi, kun paljastukseni takia/ansiosta jouduimme Sirun kanssa ensimmäisenä estettä kokeilemaan. Koska en vielä oikein tiennyt, miten kaikki toimii, kysyin pitääkö Siru päästää hihnasta irti ja vaikeroin sisäisesti, kun ohjaaja sanoi, että kyllä koiran voi irrottaa. Arvelin Sirun nimittäin lähtevät lätkimään alta aikayksikön. Mutta vielä mitä. Ohjaajan haparoinneista huolimatta Siru meni kauniisti ja nopeasti putkesta läpi useaan kertaan aina käskystä. Seuraavilla koirakoilla oli paljon enemmän hankaluuksia (ainakin minun mielestäni) ja monet pitivät koiran kytkettynä. Putki oli siis kannaltani todella iloinen yllätys.

Putkea harjoiteltuamme siirryimme keppeihin ja tällä kertaa minä meinasin tyriä kyllä pahan kerran. En millään meinannut ymmärtää kuinka koiraa ohjataan kepeissä ja ohjaaja tuli esittämään koiraa ja neuvomaan kädestä pitäen. Vaikka itse olin aivan pallo hukassa, Siru onnistui kuitenkin taas osoittamaan olevansa luonnonlahjakkuus agilityyn, eikä yhtään temppuillut, vaan meni kepitkin kuin vettä vaan. Hieman oli alussa tosin ongelmia, kun Siru löysi ruohikosta todella ihania hajuja, eikä millään olisi seurannut minua kepeille. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Keppejä seurasivat vielä hyppyesteet eli aita. Jouduin jälleen kerran ensimmäisenä esteelle ja ensi töikseen irti päästyään Siru juoksi hirveätä vauhtia tervehtimään kentän laidalla katselevaa siskoani. Huokaisin jo mielessäni ja ajattelin, että tässä tämä sitten oli, mutta heti saavutettuaan siskoni Siru kääntyi ja pinkoi minkä kintuistaan pääsi takaisin luokseni ja muut ryhmäläiset vain sanoivat toisilleen, että ainakin vauhtia agilitykoiraksi Sirusta löytyy. Sitten rupesimme harjoittelemaan esteitä ja Siru hyppäsi aivan leikiten sen yli ja oli kokoajan todella tarkkaavainen. Vain kerran hänen keskityksensä herpaantui, kuin viereisestä pusikosta kuului ääniä. Esiin astui lopulta toinen koirakko, mutta ilmeisesti Siru kuvitteli, että siellä olisi ollut jotain kiinnostavampaa.

Kaiken kaikkiaan ensimmäiset agilitytreenit olivat niin mahtava kokemus, että olen jo lueskellut agilitysääntöjä ja ruvennut haaveilemaan jopa kilpaurasta. Eilen väsäsin pihalleni metsästä löytämistäni ja muovipusseilla päällystämistäni (peitin niillä terävät särmät) oksista kepit, joita olemme jo kerran Sirun kanssa harjoitelleet vesi sateesta huolimatta. Puhkun intoa ja toivon, että myös Sirun mielenkiinto säilyy. Muilla kursseilla Siru ei oikein ole jaksanut keskittyä, mutta kenties syynä on ollut se, ettei niillä ole juuri tehty mitään. Näyttelytreeneissä kävelimme vain kehää ympäri ja seisotimme koiraa ja tokossa Siru oli puolestaan niin nuori, ettei sellaisten käskyjen kuin ”istu” ja ”viereen” totteleminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Agilityssä Siru sai vihdoin tehdä jotain mistä pitää, joskin Siru olisi vielä putkea, keppejä ja aitoja mieluummin harjoitellut jo A-estettä ja puomia. Mutta kun en Sirua niille vielä päästänyt, hän tyytyikin vain hyppäämään selkääni ja tähystelemään sieltä maailman menoa.