Jos metsään haluat mennä nyt...

...sä takuulla yllätyt.

Niin kuuluu Teddy karhun huviretki - kappaleen alku, jota lauletaan myös piirretyssä elokuvassa "Karva kamut". Vaikka sävel onkin tarttuva ja mieleenpainuva, niin vielä tarttuvampi on metsän oma lumo ja viehätysvoima.

Kävelen metsässä lähes päivittäin. Se on tuossa vieressä yhden vaivaisen tienylityksen päässä, joten sinne lähtee todella helposti koiria lenkittämään - toisinaan jopa liian helposti, mistä kertoo koiriemme huonot tavat yleisillä teillä kuljettaessa. Voisikin luulla, että kotimetsäni polut ja piilopaikat olisivat käyneet minulle jo kyllästymiseen asti tutuiksi. Näin ei kuitenkaan ole, sillä metsä yllättää minut kerta toisensa jälkeen kauneudellaan ja elämällään.

Rakastan varsinkin syksyistä ja talvista metsää. Kesä-metsäkin on todella upea, mutta kesäisin minua vaivaavat metsän kaikki ökkömönkiäiset muurahaisista lentäviin örkkeihin, jotka käyvät hiuksiin kiinni ja pörräävät ympärillä purren ja pistäen. Talvisessa ja syksyisessä metsässä ei sen sijaan ötököistä enää ole vaivaa, jäljellä on vain metsän pysäyttävä kauneus ainoana haittana mutaiset tai lumen peittämät polut. Viime aikoina olen tehnyt tutkimusmatkoja eri puolille metsää koirien kanssa ja aina vastaan on tullut jotain uutta ja ihmeellistä.

Metsä on täynnä elämää. Joskus pienempänä ihmettelin isän kertomuksia, kun hän kertoi nähneensä milloin ketun ja milloin hirven koiria ulkoiluttaessaan. Minä kun en koskaan kohdannut metsän todellisia asukkaita, vaikka usein isän mukaan lähdinkin. Mutta nyt kun ikää on tullut lisää ja metsää jaksaa oikeasti kuunnella ja tarkkailla, niin eteen saattaa kyllä tulla yllättäviäkin tilanteita ja seikkailuja.

Muutama viikko sitten vastaani loikkivat nuo kaksi kaunista valkohäntäpeuraa, jotka olivat kuin suoraan Antiikin kreikan Artemis-jumalattaren ilentymiä. Tänään pääni yli lensi suuren suuri teeri-uros komeasti kiekuen. Erilaiset linnut piristävät aina metsälenkkiä laulullaan ja illakoinnillaan. Oravat puolestaan ovat kuin podengot: niiden kirmailu puissa naurattaa, mutta koko ajan saa varoa lentäviä käpyjä ja muita konnankoukkuja.

Jokaisen suomalaisen pitäisi oikein tosissaan mennä joskus metsään ihan vain kävelemään, ihmettelemään. Itse asiassa... jokaisen ihmisen maasta tai kansalaisuudesta riippumatta tulisi mennä joskus luontoon, oli kyse sitten metsästä, niitystä, savannista tai vuoristosta. Vasta kun on kerran nähnyt luonnon kauneuden, kokenut elämyksen kävellessään päin hirveä tai nähdessään ketun juoksevan järven jäällä, niin ymmärtää tosissaan miksi maapalloa ja sen luontoa pitää suojella. Sanokaa EI-saasteille ja ilmastomuutokselle. Nyt on jokaisen aika katsoa peiliin ja kysyä: "Mitä minä teen, jotta voimme edelleen laulaa iloisesti: jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..."

Podengot ovat metsästäjiä

Podengofoorumilla on puhuttu jälleen siitä, kuinka podengojen ensisijainen käyttötarkoitus on toimia metsästäjinä. Tämä piirre pitäisi podengojen jalostuksessa muistaa ja sitä tulisi kaikin voimin vaalia ja edesauttaa, jotteivat podengot muutu seurakoiriksi. Jalostuksessa tulisi siis huomioida rotumääritelmän mukaisen ulkonäön lisäksi myös metsästäjän älykäs ja reipas luonne, sekä terveys.

No meidän podengot ovat ulkonäöltään melko tyypillisiä podengoja. Mitään päätähuimaavaa menestystä näyttelyistä ei vielä ole tullut, mutta siitä huolimatta meidän popomme tunnistaa portugalinpodengoiksi eikä mitään suuria virheitä kuitenkaan ole. Sirun häntä on tosin ongelma, mutta jos tuo ei periydy pennuille, niin ei se mikään suuri puute ole, kun miettii Sirun muita avuja.

Siru on nimittäin luonteeltaan 100 prosenttisesti podengo.

Siru on todella reipas ja aivan käsittämättömän älykäs. Olen aiemmin kertonut, kuinka hän tappoi saman päivän aikana kolme hiirtä. Nyt voin sitten lisätä Sirun todennettuun saaliiseen neljännen hiiren, jonka se nappasi Murun ja Dobyn nenän edestä eilen. Siru toimi kuin salama, eikä toisille koirilla ollut mitään sanottavaa, kun hiiri oli jo Sirun suussa.

Kyllä minä säälin noita hiiriä. Onhan minulla sentään gerbiilejä, mutta toisaalta olen todella ylpeä Sirusta. Siru on nykyään koko ajan työn touhussa ja haistelee maata aina ulos päästessään. Myös metsässä juokseminen luonnistuu, kuten saimme taas huomata, kun matkasimme koirien kanssa mökille. Oli kyse sitten hiekkakuopasta, pellosta tai metsästä, niin yhtä ketterästi ja nopeasti podengot juoksevat ja äkkäävät nopeasti kaiken liikkeen.

Minä rakasta mökkiä todella paljon eikä vähäisin syy ole se, että koirat ovat aivan hullaantuneita mökin ympäristöön. Siellä on niin vaihtelevaa maastoa, ettei koirilla ole hetkeäkään tylsää. Koira-rakkaana ihmisenä en voi muuta kun hymyillä lakkaamatta mökille pääsyn jälkeen, sillä koirat vain juoksevat ja riehuvat 24/7 väsymättä ollenkaan. Ehtiihän sitä nukkua, kun sieltä lähdetään pois.

Mutta podengot, tai ainakin nämä meidän yksilömme, ovat todellakin metsästäjiä. Joten tulevat pennunostajat, muistakaapas sitten tämä piirre ennen pennun hankintaa. Kohta selviää sitten tuokin, onko meidän ensimmäinen yhdistelmämme tosiaan Doby ja Siru, sillä marraskuussa olisi tarkoitus mennä ryhmätarkastukseen nuo podejen silmät ja polvet tutkimaan.

Vuosi on lyhyt aika

Vuodessa ehtii sattua ja tapahtua ihan hirveästi kaikenlaista, mutta siitä huolimatta vuosi tuntuu kiitävän ohi silmänräpäyksessä. Aika kuluu todella nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, on jälleen uusi vuosi edessä. Sanassa vuosi on hienoa ja jännittävä kaiku, sillä vuosien kuluminen ja vuosien karttuminen kertoo siitä, että jotain uutta on jälleen saavutettu. Toki uuset päivät ja uudet kuukaudet ovat myös hieno asia, mutta yhteiskunta, jossa elämme, on päättänyt, että juuri VUOSI on merkittävä virstanpylväs.

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun loin V.U.H. kotisivun ja laitoin sen vielä melko keskeneräisenä tekeleenä nettiin. Ei se ole vielä kertaakaan ollut täydellisesti valmis ja aina ollut paranneltavaa ja lisättävää. Toisaalta tuntuu, että kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, mutta toisaalta on kuin sivut olisivat olleet olemassa aina. Paljon on tapahtunut tämän kuluneen V.U.H. vuoden aikana. Sirusta on varttunut kaunis nuori narttu, perheeseen saapui nyt jo vuoden vanha Doby herra, erilaisia harrastuksia on tullut kokeiltua, kennelnimi lähetetty matkaan ja rakas Väiski-kanimme nukkunut pois.

Tänään on merkittävä päivä V.U.H. sivun historiassa. Se on ollut vuoden netissä, mikä on loppujen lopuksi hieno saavutus aikana, jolloin sivuja ilmestyy ja katoaa pilvin pimein. Voin myös melko ylpeänä sanoa, että olen jaksanut sivuja päivitellä ja muokata säännöllisin väliajoin. Onhan nyt jo 11 ulkoasukin menossa.

Halusin juhlistaa tätä V.U.H.n syntymäpäivää jo siitäkin syystä, etten tiedä kuinka kauan sivut enää netissä ovat. Älkää pelästykö. En ole menossa minnekään, mutta V.U.H. sivu saa viimeistään ensi vuoden alussa vaihtua kennelsivuni tieltä. Eiköhän V.U.H. jatka elämäänsä aina kuitenkin jossain muodossa, mutta ennemmin tai myöhemmin sivujeni ulkoasu muuttuu ja nimeksi tulee (toivottavasti) Kennel Estorian. V.U.H. sivu on kuitenkin aina Se Ainoa Ensimmäinen.

Se suurempia löpinöittä toivotan vielä oikein paljon Onnea yksivuotiaalle V.U.H.lle.

Valkohäntäpeuroja ja palkkapäiviä

Maanantaina jouduin ulkoiluttamaan koirat yksin koska Susannalla on koulun jälkeen viulutunti. No ei siinä mitään ja mielelläni lähdin ulos kävelemään, mutta Pojulle en kyllä tällä kertaa laittanut fleksiä, sillä neljän koiran kanssa tuo fleksi pistää kyllä kaikki hihnat solmuun. Mutta kuten sanottu, niin ihan mielelläni menin vaihteeksi yksin koirien kanssa ulkoilemaan.

Olimme ulkona suunnilleen tunnin. Päätin tällä kertaa lähteä lenkille vähän uusiin maisemiin. Lähdinkin tutkimusmatkalle etsimään erästä metsätietä, jonka muistin monen vuoden takaa, kun olin isän kanssa Remua siellä ulkoiluttanut. Niinpä minä siis lähdin neljän koiran kanssa ja kumpparit jalassa (yritin tehdä saman tutkimusretken jo edellisellä viikolla, mutta se kyllä tyssäsi rämeeseen ja kävelykenkiin) kävelemään Puirojantietä eteenpäin ja poikkesin levähdyspuun (niin me nimesimme joskus lapsina suuren tienvieressä kasvavan koivun, joka on vain sadan metrin päässä talostamme) kohdalla sitten pellolle. Poju-raasulla oli pellolla kyllä hieman vaikeaa, kun ei vanhana puolisokeana papparaisena oikein pystynyt teräviä korsia väistelemään ja meinasin jo pariin otteeseen kääntyä takaisinpäin. Sinnikkäästi kuitenkin jatkettiin ja podet ja Muru kyllä nauttivat täysin siemauksin kaikista uusista hajuista jäniksen papanoista lehmän lantaan.

Lopulta olimme kulkeneet peltoa niin pitkän matkan, että sain näkyviin tuon aiemmin mainitsemani metsätien alun. Ylitimme pellon (tie oli siis toisella puolella) ja jouduimme hyppimään monenmoisten vesilätäköiden ja mutakuoppien ohi, mutta lopulta selvisimme kuin selvisimmekin tielle asti. Tietä lähdimme sitten kävelemään enemmän tai vähemmän solmussa ja olin oikein hyvällä tuulella, koska kaikki koirat olivat totelleet todella hyvin ohjeita ja käskyjä.

Äkkiä näin kuitenkin edessäni liikettä. Noin viiden tai seitsämän metrin päässä minusta seisoi valkohäntäpeura, joka meidät havaitessaan lähti nopeasti loikkimaan metsänsiimekseen valkoinen häntä vain vilkkuen. Peuran hypyt olivat todella korkeat ja eläin oli ehdottomasti upeaa katseltavaa. Hieman harmittelin, etteivät koirat peuraa tajunneet, koska heidän näkyvyyttään esti tuuhea heinikko. Menin kuitenkin asioiden edelle, sillä hetkeä myöhemmin ensimmäisen peuran perään säntäsi myös toinen peura ja tällä kertaa myös koirat huomasivat sen.

Muru ja podengot jämähtivät kuin patsaat paikoilleen. Katselimme kaikki peuran korkealoikkaista etenemistä henkeämme pidätellen. Odotin koska hiljaisuus lakkaa ja koirat aloittavat kuorolaulunsa, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Tämä kohtaaminen metsän kaunottaren kanssa oli koirillekin sellainen elämys, etteivät ne tienneet miten siihen tulisi suhtautua.

Muru menetti kiinnostuksensa peuraan miltein heti sen kadottua. Doby puolestaan pyrki pellolle paikkoja haistelemaan ja kovasti alkoi paikkoja merkkailla. Meidän tempperamenttiselle Sirullemme peurat olivat kuitenkin liikaa ja kesti tovin ennen kuin Siru suostui kävelemään taas rauhallisesti eteenpäin. Taisi pelätä että se "iiveä sarvi-iiviö" palaa takaisin vahvistusten kera. Niin kovasti käänteli päätään sinne tänne ja pisti vähän väliä jarrut päälle kuullessaan rasahduksen. Mutta onneksi Siru on pohjimmiltaan todella iloinen ja reipas, joten kun pääsimme junaradan ylittävän sillan luo, oli Siru taas rauhallinen. Sattumalta osuimme tuon sillan kohdalle juuri kun juna kulki alitsemme ja siitä Siru oikein innostui ja nousi takajaloilleen nähdäkseen junan vielä paremmin.

Paluumatka kului pientä ja vetistä metsäpolkua kulkien. Podengot päästin vapaaksi juoksemaan, koska tunsin paikan jo sen verran hyvin, etten pelännyt autoja tai toisia vastaan tulijoita. Podengoilla oli hauskaa, mutta ihmettelenpä vain, miten Siru ja Doby, jotka inhoavat pesua ylikaiken, löysivät jok'ikisen lutakon ja mutalammikon matkansa aikana. Ainakin sen olivat näköisiä kun pääsimme kotiin.

Tuosta lenkistä jäi kyllä todella hyvä mieli ja ainoastaan Pojun mukaanotto hieman harmitti. Oli nimittäin melko kylmettynyt ja väsynyt kun kotiin asti päästiin, mutta toisaalta jos en olisi häntä mukaan ottanut, niin ei Poju olisi siitäkään pitänyt.


Tänään oli oikea merkkipäivä sillä sain virallisesti ensimmäinen palkkani. Rahaa tilille kertyi lisää 171 euroa ja kuusi senttiä. Olin tästä todella innoissani sillä aiemmin en ole tienannut säännöllisesti yhtään mitään (ellei MLL:n lastenkaitsennan 4euron "tuntipalkkaa" oteta lukuun).

Syksy

Syksy on nyt sitten täällä. Mutta miksi? Eihän se kesäkään ehtinyt kunnolla alkaa. Koko kesä oli niin kovin kylmä ja sateinen ja nyt jo kärsimme syksyn koleudesta ja vesisateista. Ainoa piristysruiske tänäkin harmaana aamuna on ruska. Puut ovat todella kauniita punaisissa ja keltaisissa lehdissään ja varsinkin vaahterat ovat suosikkejani. Metsässä kelpaa kyllä tallustella ja junamatkalla ihailla maisemia. Kyllä Suomessa on kaunista.

Syksyyn liittyy kuitenkin nuo inhottavat kurakelit ja taas eilen joutui koirien tassuja pyyhkimään vaikka kuinka, ennen kuin niitä sisälle kehtasi päästää. Lisäksi Murulla on tällä hetkellä juoksu ja mielialat heittelevät. Tassujen pyyhkiminen on vielä entistäkin kauheampaa ja heti meinaa peffa laskeutua maahan, kun näkee pyyhkeen tulevan. Tulisi nyt äkkiä lunta, niin ei enää tätä tappelua tarttisi tehdä joka päivä. Toisaalta lumen takia pitää koirat sitten kuivata ja Pojulta ja Murulta poistaa kaikki tyhmät lumipaakut, joten tulos olisi kyllä plus miinus nolla.

On se elämä vaikeaa.

Päivitin tänä aamuna sivuni ja nyt sitten huomasin, ettei yläpalkin kuva näykkään. Että ärsyttää, koska pääsen kotiin vasta illalla asiaa korjaamaan. No ei kai se nyt maailmaa kaada, mutta tällaisella säällä kaikki ärsyttää. Voi syksy, syksy, syksy. Jos et olisi niin harmaa, märkä ja kolea, voisin pitääkin sinusta. Olethan sinä omalla tavallasi todella kaunis ja värikäs. Voi syksy, syksy, syksy...

Viikonloppuna olin podejen kanssa Heikinlaakson podetreffeillä. Laitoin heti kotiin tultuani rastin seinään, sillä Siru leikki vihdoin ja viimein muiden koirien kanssa. Se jos mikä, piristi tätä syksyistä säätä.