Siru suolisti hiiren...

tai niin ainakin olettaisin. Tämä veriteko sattui ilmeisesti eilen illalla iltapisujen aikaan, sillä tänä aamuna hiiri oli siinä, kuistin edessä suolet pellolla ja maksa metrin päässä verestä punaiseksi värjäytyneellä lumella. Ihmettelein, että mitä se Nefi taas rupesi syömään ja siellä se Nefi nuoleskeli jäätyneen hiiren jäännöksiä. Yami *_*

Podengot ovat nyt sitten ihan virallisesti hyväksyneet Nefin laumansa jäseneksi. Tänään ovat nimittäin vähän väliä pikku neidin kanssa painineet. YouTubesta löytyy nyt myös kuvia näistä painimatseista ja linkit laitan kotareideni etusivulla. Ovatpa kaikki popot painineet jo pariin kertaan kolmestaankin: Nefi parka on ihan helisemässä kun Siru ja Doby yhdessä tuumin käyvät pienempänsä "kimppuun".

Tänään olisi Nefikin halunnut päästä mukaan lenkille, mutta en viitsinyt mukaan ottaa. Olisi kuitenkin ruvennut melko pian tärisemään ja valittamaan kylmästä. Siru, Doby, Muru ja Poju pääsivät sen sijaan vapaana metsään juoksemaan. Tuossa lähimetsässä on muuten semmoinen kiva koivikko, jota halkoo oja. Nyt tuo oja on jäässä ja podet olivat eilen ihan riemuissaan siitä, kun tajusivat, että ojan voi ylittää nyt myös jäätä pitkin. Aiemmin kun olemme ylittäneet sen koivunrungoista tehtyä siltaa apuna käyttäen. Paha vain meidän ihmisten kannalta, joita jää ei kanna (tuli nimittäin testattua eilen ja vieläkin on toinen jalka märkä *g*), nyt podeja joutuu nimittäin koko ajan etsimään ojan kummaltakin puolen.

Tänään on sitten tuo koirien kauhistus: ilotulitteiden yö. Muru parka tärisee jo valmiiksi ja heti kun ulkoa kuuluu vähänkin jotain raketteihin viittaavaa alkaa kauhea haukku. Viime uusi vuosi meni sentää hieman aiempaa paremmin, kun podet eivät olleet moksiskaan räjähdyksistä. Murukin yritti nimittäin osoittaa olevansa yhtä rohkea. Pojuhan ei enää edes noita pamauksia kuule, joten ei hän enää uutta vuotta pelkääkään.

Susanna sai joululahjaksi Wii-pelikonsolille Mario Kartin ja sitä me olemme nyt innoissamme pelanneet. Sain tänään vihdoin ja viimein vedettyä erään mapin kaikki neljä maata ykkösenä läpi ja vaikeimmalla tasolla. Nyt olemme saaneet jo pari uutta mappia ja niitä me nyt pelailemme. Mario Kart rules =D

Ja tässä vielä lyhyt pätkä Nefista leikkimässä narulla:

Joululahja unelma

Siitä asti kun näin Kaunotar ja Kulkuri piirretyn, toivoin joulu/syntymäpäivä lahjaksi omaa koiraa. No koiria kyllä on tullut, mutta yksikään ei kuitenkaan lahjaksi, vaikka viime vuonna Susanna sai Dobyn eräänlaisena joululahjana...



No tänä vuonna oli sitten minun vuoroni ja 26. joulukuuta meille saapui Encautom's Hot Nuts eli Nefi, pieni lyhytkarvainen portugalinpodengo narttu, todellinen joululahja Tosin tämän lahjan hankin kyllä ihan itse ja kyse on siis sijoituskoirasta, joka on siis minun ja kasvattajan yhteisomistuksissa ensimmäiseen pentueeseen asti tai kunnes koira täyttää neljä vuotta (tai aikaisemmin, jos koiraa ei voi käyttää jalostukseen). Ja jalostusoikeus tuohon ensimmäiseen pentueeseen on siis kasvattajalla.

Nefi on jo näiden muutamien päivien aikana osoittautunut oikeaksi taskuraketiksi, hirmumyrskyksi, supernovaksi, elohopeaksi ja niin poispäin. Meno on koko ajan ihan hirmuinen. Joko Nefi nukkuu tai syö tai sitten hän riehuu ja puree kaikkea mikä liikkuu. Tässä ollaan jo ruvettu oikein tosissaan kieltämään tuota puremista, koska kädet ja sormet ovat jo nyt ihan naarmuilla. Leikin lomassa ollaan myös yritetty harjoitella käskyä "irti" ja "nouda". Nefi kun on niin suloinen, että kun lelun heittää pois Nefi hakee sen ja tulee leikkimään sen kanssa syliini. Irti päästäminen on sen sijaan melkoisen työn ja tuskan takana, mutta pakko se olisi nopeasti oppia ennen kuin Nefi saa hampaisiinsa jonkun lelua arvokkaamman saaliin.




Sirun ja Dobyn kanssa Nefi on nyt ruvennut oikein tosissaan kaveeraamaan ja eilen tuli Sirun kanssa painittua oikein kunnolla ja tänä aamuna oli taas vuorossa Doby. Eilen illalla Nefi ihastui Siruun niin totaalisesti, että seurasi Sirua koppaan ja Siru hämmästyi tunkeilijasta niin pahasti, ettei osannut sanoa juuta eikä jaata. Ulkonakin Nefi haluaisi Sirua ja Dobya seurata, mutta se ei ole mikään helppo tehtävä kylmässä lumihangessa.



Ruoka maistuu Nefille hyvin ja seisomista olemme Nefin omia ruokia herkkuna käyttäen jo hieman harjoitelleet. Hyvin sujuu niin kauan, kun Nefi saa koko ajan sormien välissä olevia nappuloitaan maistella ja nuoleskelle. Mutta jos pitäisi vain seistä ja katsella nappuloita, niin ei onnistu :) Isojen koirien kipoillekin Nefi on jo meinannut pari kertaa ehtiä, joten siinä saa kyllä olla tarkkana. Sisäsiisteys tuntuu sujuvan jo melko hyvin ja pissat ja kakit ollaan pääasiassa tehty ulos.




Murun ja Pojun kanssa Nefi on myös hyvää pataa. Varsinkin Muru ja Nefi ovat tulleet hyvin toimeen ensimmäisestä päivästä lähtien, joskin Nefin terävät hampaat vähän Murua häiritsevätkin. Välillä Muru yrittää pestä Nefiä ja Nefi roikkuu kaikin voimin Murun kurkussa ja tukistaa tätä turkista. Myös narua on tullut jo vedettyä.



Nefillä on kyllä luonnetta vaikka muille jakaa ja hän on jo valloittanut vähän kaikkien sydämen. Tarkkana saamme kuitenkin olla, ettei Nefi vain rupea luulemaan itsestään liikoja. Tällä hetkellä likka ainakin kuvittelee olevansa voittamaton.

Poju 14v.

Poju täyttää tänään 14-vuotta. ONNEA POJU!!!

Korvatunturin kuusi

Olipa kerran Korvatunturilla
pienen pieni Poju pukkina.
Sillloin siellä koirat ahersi
tonttuja touhukkaita kai esitti.
Oli silloin suuret lumi dyynit
ja pukin mieli tyyni.
Ei tarvinnut nääs ahertaa,
kun tonttuja sai komentaa

Mutta sinä jouluna Korvatunturille
saapui valtava paketti pukille.
Koira tontut kovin mietteissään
pähkäilivät mitä paketti vois sisältää.
Silloin pukki paikalle saapasteli
miettien hiljaa tassutteli.
Samalla huusi tonttu Hyvä olo
"Kerro jo mitä siellä on, pomo!"
Joulupukki mietti ja mietti
ajatuksissaan pitkän ajan vietti
Lopulta tontut huusi:
"Se on Korvatunturin kuusi"
Pukki sanoi takaisin:
"Mikäs muukaan, tietenkin"

Niinpä tuli Korvatunturille
paketti suuri pukille,
jonka sisältöä arvuuteltiin
ja lopulta sit keksittiin:

Siellähän oli Korvatunturin kuusi



Runon kirjoitti Susanna Kolu

TV:tä katsellessa

Aikaisemmin olen pitänyt televisiota katsovia koiria jonkinlaisena urbaanilegendana, jota erilaiset koiraelokuvat ja piirretyt, kuten 101 Dalmatialaista ym. ylläpitävät. Minusta koira ei yksinkertaisesti pysty hahmottamaan television tapahtumia, joten miksi se sitä katsoisi. Tosin erilaiset tv:stä tulevat äänet saattavat kyllä kiinnostaa koiraa, mutta että koira ihan katsoisi tv:tä..? Minusta se oli suoraan sanottuna melko kaukaa haettua.

Nyt parin viime viikon aikana olen kyllä joutunut uudistamaan käsitystäni koirien kyvystä katsella tv:tä. Ai miksikö..? No minäpä kerron. Kaiken pahan alku ja juuri oli jälleen kerran Siru.

Nauhoitin jokin aika sitten televisiosta Agility MM-kisoja, koska en ehtinyt niitä katsella. Kun lopulta sain hankittua itselleni tarpeeksi aikaa nauhoitusten katseluun, istahdin sohvalle Siru ja Doby vieressäni. Aluksi ei tapahtunut mitään kummallista. Siru ja Doby puuhasivat omiaan ja minä katselin kaikessa rauhassa agilityä. Mutta sitten astui kisavuoroon koira, joka haukkui kauheasti. Silloin Siru käänsi päänsä tv:seen päin ja istui hievahtamatta 15 minuttia katsellen, kuinka koirakot ottivat toisistaan mittaa agilitykisoissa.

Ja nyt en todellakaan puhu vain siitä, että Siru olisi istunut televisiota tuijottaen, vaan hän oikeasti seurasi tv:een tapahtumia. Kun koira meni kepeille Sirun pää liikkui edestakaisin koiran mukana. Kun koira meni puomille Sirukin kohotti päätään ja niin edespäin.

Tänään tämä kaikki tapahtui uudestaan. Tällä kertaa agilitykisojen koostetta tuli urheilukanavalta. Istahdin katsomaan tv:tä ja yritin tällä kertaa saada itse Sirun kiinnostumaan tv:stä. No huonolla menestyksellä. Pitkän aikaa Siru vain nukkui vieressäni. En tiedä mikä herätti lopulta Sirun huomion, mutta yhtäkkiä Siru oikein venytti kaulaansa nähdäkseen tv:n paremmin ja siinä samassa jo hyppäsi lattialle ja nousi takajaloilleen tv:n eteen nenä kiinni ruudussa. Siru oli kuin semmoinen pieni dinosaurus, joita on Jurassic Park kakkosessa tuijottaessaan tv:tä ja liikuttaessaan lintumaisesti päätään. Minä ja isä pidätimme lähes hengitystämme, ettemme vain olisi häirinneet Sirun tarkkaavaista touhua, kun Siru innoissaan olisi ilmeisesti itsekin lähtenyt agilitya taas harjoittelemaan. Lopulta ohjelma loppui, mutta se ei lopettanut Sirun intoa tv:seen, vaan hetken aikaa Siru jaksoi vahdata myös Muumi laakson tarinoita.

Eli te kaikki epäilijät: Koirat todellakin katsovat tv:tä, jos ohjelma on vain sopiva.

Jouluvalmistelut

Tänään olin viimeistä kertaa siskoni syystodistusten jaossa Hepolan alakoulussa. Olen kuusi vuotta jaksanut viimeisenä lauantaina herätä todistuksia hakemaan, mutta nyt oli vihdoin ja viimein edessä viimeinen kerta. Vielä on tosin edessä yhdet todistukset, kun keväällä tungen sinnikkäästi mukaan vielä kuudennen luokan viimeiseen todistustenjako tilaisuuteen.

Todistustenjaot ovat osa jouluvalmisteluita samoin kuin siivoaminen, joka paikan kunnostaminen ja kaunistaminen, joululahjojen ja ruokien osto sekä meidän perheessämme vielä jouluesityksen valmisteleminen. Jouluesitys on ollut siskoni ja minun perinteeni jo useamman vuoden ajan ja milloin olemme esittäneet tanssien Elementtien juhlan, milloin tanssinäytelmän "Kuka varasti kruunun prinsessa narkissoksen", jossa seikkaili Jamestin Bounders niminen salainen agentti ja milloin olemme laulaneet haikeita joululauluja vauhdikkaiden tanssinumeroiden välissä. No tänä vuonna on taas tiedossa jotain ihan uutta. Jouluun on enää vain muutama päivä, mutta edelleen ovat koreografiat hakusessa, mutta olemme me aikaisemminkin kursineet esityksen kokoon parissa päivässä. Toivottavasti myös tällä kertaa.

Minun omiin perinteisiini kuuluu myös joululahja runojen/tarinoiden kirjoittaminen. Jo usean vuoden ajan olen antanut sukulaisille lahjaksi kirjoittamani runon ja runoja alkaakin olla pöytälaatikon uumenissa varmaakin jo kymmeniä. Runot vain pitenevät vuosi vuodelta ja nykyisin suurin osa runoista kertoo jo oman pienen satunsa.

Tänä vuona jouluvalmisteluihin liittyy myös pitkäaikaisen unelmani aiheuttamat järjestelyt. Pienenä tyttönä eräs lempipiirrettyni oli Kaunotar ja Kulkuri niminen Walt Disney piirretty, jossa perheeseen tuli joululahjapaketissa kaunis ja suloinen koiranpentu. Sen ja erään toisen lastenohjelman takia olen aina haaveillut koirasta eräänlaisena lahjana. No saapi nähdä, josko tuo unelma tänä vuonna toteutuisi.

Kilpailu huomiosta

Puolitoista vuotta sitten Muru salli vain hädintuskin silityksen. Koskaan ei saanut pitää hyvänä ja vain vahingossa saatettiin nuolaista kättä yhden lipaisun verran. No tänä aamuna Muru hyppäsi sänkyyni, valtasi tyynyni paikan ja nukkui siinä kaikessa rauhassa, vaikka palasin itsekin sänkyyn ja pidin Murua tyynynä. Muru makoili tyytyväisenä pääni alla pitkän aikaa ja jopa nuoli käteni ihan märäksi, mitä se ei ikinä aikaisemmin ole tehnyt. Molemmat podengot nukkuivat myös sängyssäni, toinen toista ja toinen toista kylkeäni vasten. Hieman oli ahdasta, mutta oli se mukava tuntea itsensä pidetyksi (tai saattoivathan ne vain pitää sängystä).

Podengojen tultua taloon Muru on ruvennut aivan toisella lailla kilpailemaan huomiostani ja nauttii itsekin silittelystä ja rapsuttelusta. Vielä puolivuotta sitten Murun käyttäminen tyynynä olisi kyllä kostautunut murinalla ja jopa näykkäisyllä jos en olisi huomioinut varoitusta, mutta nyt Muru kelli vain tyytyväisenä ja nautti huomiosta. Toisaalta Muru tulee todella hyvin toimeen podengojen kanssa ja nykyään se antaa Dobyllekin joka päivä pienen pusun. Olisi Muru nyt aamullakin nuuhkinut Sirua, mutta Siru pisti kostealla huomionosoitukselle heti stopin kurtistamalla kuonoaan ja murisemalla. Yleisesti ottaen Sirukin kuitenkin pitää Murun seurasta, vaikka nauttiikin enemmän Dobyn kyljessä nukkumisesta.

Toisin sanoen koirat samalla sekä kilpailee ihmisten huomiosta että hakevat toistensa seuraa. Tälläkin hetkellä podengot vetävät sikeitä sängylläni kylkikyljessä ja Muru makoilee sängyn vieressä lattialla podengojen alapuolella. Ja eiköhän se Pojukin löydy jostain kerälle käpertyneenä.

Niin ja vielä viimeiseksi sellainen juttu, että Siru metsästi jälleen yhden hiiren. Tällä kertaa hiiri oli eksynyt tänne sisälle ja ennen kuin me ehdimme sitä ulos viedä, niin Siru oli jo napannut pikkuraukan ja purru hengiltä. No se on podengojen tapa. Itse olen samalla sekä ylpeä "vauvani" matsästystaidoista että pahoillani hiiren puolesta, mutta c'est la vie...

Joulun odotusta ja kivihampaita

Tänään oli viimeinen päivä yliopistolla ennen joulua. Minulla oli "Uudet uskonnot, tapausta vai teoriaa" tentti, jossa piti vastata kolmesta kysymyksestä kahteen. Aluksi katsoin kysymyksiä ja hengitykseni meinasi salpaantua, koska minusta tuntui etten osannut vastata yhteenkään. Ensimmäinen kysymys koski Ismo Dundenbergin näkemystä gnostilaisuudesta uskontojen risteyksestä, toinen New Age liikkeen syntyä ja kolmas ufokokemusten psykologiaa. Lopulta vastasin ensimmäiseen ja kolmanteen ja loppujen lopuksi sain ihan hyvin vastattua. Mutta nyt siis joulua odottelemaan ja joulukalenteria keksimään :)

Joulu on luvattoman lähellä. Siskoni ja minun joka vuotinen jouluesityksemme on edelleen kaikkea muuta kuin valmis ja tässä olisi kaikennäköistä tekemistä joululahja runojen kirjoittelusta kandintyön tekemiseen... siivouksesta puhumattakaan. Siitä huolimatta joululoma ja joulun odotus kutkuttavat mieltä, puhumattakaan uuden vuoden jälkeen ilmestyvästä joululahjastani, josta kuulette lisää tammikuussa ;)

Ihmettelimme muuten tänään ja eilen, miksi Doby on ollut kovin vaisu. Tänään sitten selvisi vihdoin ja viimein syykin siihen. Doby nuoleskeli koko ajan huuliaan ja liikutteli suutaan omituisesti. Rupesin sitten oikein tosissani asiaa tutkimaan ja mitäs löysinkään: Dobyn kulmahampaan ja sitä seuraavan hampaan väliin oli jäänyt jumiin kivi. Siinä olikin sitten irrottaminen ja taitaapa hammas olla edelleen hieman kiveä... ei kun siis kipeä.

On se Doby kyllä outo epeli, kun aina on syömässä kiviä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun Dobyn suusta on joutunut kiven poistamaan (yleensä kivi ei tosin ole juuttunut minnekään). Doby on pöhkö, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Onneksi maa on muuten vihdoin valkoinen. Tosin toivottavasti Muru ei tällä kertaa satuta jalkaansa lumen alla piilossa oleviin risuihin. Edellinen haavakaan ei ole vielä ihan kunnolla parantunut.

Lumi tuo katala...

Rakastan lunta... Se on kaunista, siitä voi tehdä kaikennäköistä ja se luo kotoisan tunnelman. Toisaalta kuitenkin inhoan lunta, koska se on märkää ja kylmää, siihen on helppo likastua ja se peittää alleen kaikennäköistä. Lumi on katala... kaksiteräinen miekka.

Olin eilen siskon kanssa pulkkamäessä. Sisko sai nimittäin uuden pulkan ja tottakai isosiskokin halusi kokeilla. No tietysti saimme pulkan heti melkein rikki, koska lumi kätki alleen kaikennäköisiä teräviä oksia ja runkoja. Me säilyimme kuitenkin vahingoittumattomina, mutta samaa ei voi sanoa mukaan päässeestä Murusta. Muru loukkasi tuolla reissulla nimittäin oikean takatassunsa ja tässä nyt jännätään, onko kyseessä pahempikin haaveri. Aluksi Muru ei oireillut millään tavalla, mutta tänään rupesi lenkillä ontumaan. Toivottavasti ei kuitenkaan lääkäriin asti tarvitse mennä...

Hei kuuraparta, lumiukko valkoinen...

Ja niin on talvi tullut tänne pohjolaan. Lunta sataa Mäntsälässä edelleen pyryttämällä ja kinokset vain kasaantuvat ja kasaantuvat. Poju ei pääse ulos oikeastaan ollenkaan, koska hän ei yksinkertaisesti jaksa enää rämpiä syvässä lumihangessa. Jopa podengoille teki metsälenkki tänään tiukkaa, kun upposivat hankeen lähes korvanpäitään muoten. Muru sen sijaan nauttii lumesta ja tuiskusta täysin siemauksin ja on onnensa kukkuloilla saadessaan hyppiä ja juosta sinne tänne podengojen edellä. Toisaalta kyllä popotkin lumesta pitävät ja ensilumen sadettua Doby ja Siru olivat lenkeillä kuin mitkäkin pienet marakatit, mutta ilmeisesti tämä lumimäärä alkaa olla jo hieman liikaa.

Lumi on onneksi tuonut myös hieman valoa tähän synkkään maailmaan. Valkeana loistava hanki heijastaa valoa kiitettävästi ja siksi pimein aika onkin jo ohitettu. Nyt on yölläkin vain kotoisasti hämärää. Jospa tuo lumipyry vielä loppuisi niin näkisikin eteensä. Tällä hetkellä ulos ei oikein viitsi mennä, koska puuskainen tuuli heittää lumet takinhupun sisään suoraan silmille ja niskaan.

Yritän tässä lueskella UFO-uskonnollisuus luentosarjan tenttiin. Oikeasti kyse on siis luennosta, joka käsittelee uusia uskontoja, mutta koska luennoitsija on erikoitunut UFO-uskonnollisuuteen, niin luennot ovat melko pitkälti siihen painottuneet. Tenttiin pitää luentojen ohella opiskella myös Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama kirja Uskontojen risteyksissä. Olen jo kerran aiemmin tuon kirjan lukenut ja se sisältää paljon mielenkiintoisia artikkeleita. Oriental religions in Ancient Rome luentosarjaan pitäisi myös lueskella tenttikirjallisuutta ja metodikurssille tehdä vielä yhtä sun toista ennen joulua. Loma puolestaan kuluu kokonaan kandintyötä tehdessä. Kandintyöni aihe on nyt sitten virallisesti "kelttimytologia fantasiasarjassa Deverryn taru". Olen ihan intona tuosta aiheesta, mutta aloittamisen vaikeus on taas iskenyt. No olen minä sentään johdannon saanut kirjoitettua =D

Joulukuussa saattaa laumamme kokoonpano hieman muuttua. Enempää en vielä asiasta viitsi paljastaa, mutta seuratkaapas uutisia ja tätä blogia ahkerasti joulun alla, niin saatte kuulla asiasta tarkemmin.

Olen muuten vihdoin keksinyt helpon keinon antaa koirille matolääkettä. Kaikki nielivät tahnan mukisematta, kun piilotin sen jauhelihakepakkojen sisään. Olen minä juoni *g*

Joulukuu lähestyy ja niin myös Sirun ja Dobyn terveystarkastus. Kohta saamme sitten tietää, onko Dobylla polvissa vikaa. Jos on, niin jalostusuros ehdotuksia saa lähettää...

Jos metsään haluat mennä nyt...

...sä takuulla yllätyt.

Niin kuuluu Teddy karhun huviretki - kappaleen alku, jota lauletaan myös piirretyssä elokuvassa "Karva kamut". Vaikka sävel onkin tarttuva ja mieleenpainuva, niin vielä tarttuvampi on metsän oma lumo ja viehätysvoima.

Kävelen metsässä lähes päivittäin. Se on tuossa vieressä yhden vaivaisen tienylityksen päässä, joten sinne lähtee todella helposti koiria lenkittämään - toisinaan jopa liian helposti, mistä kertoo koiriemme huonot tavat yleisillä teillä kuljettaessa. Voisikin luulla, että kotimetsäni polut ja piilopaikat olisivat käyneet minulle jo kyllästymiseen asti tutuiksi. Näin ei kuitenkaan ole, sillä metsä yllättää minut kerta toisensa jälkeen kauneudellaan ja elämällään.

Rakastan varsinkin syksyistä ja talvista metsää. Kesä-metsäkin on todella upea, mutta kesäisin minua vaivaavat metsän kaikki ökkömönkiäiset muurahaisista lentäviin örkkeihin, jotka käyvät hiuksiin kiinni ja pörräävät ympärillä purren ja pistäen. Talvisessa ja syksyisessä metsässä ei sen sijaan ötököistä enää ole vaivaa, jäljellä on vain metsän pysäyttävä kauneus ainoana haittana mutaiset tai lumen peittämät polut. Viime aikoina olen tehnyt tutkimusmatkoja eri puolille metsää koirien kanssa ja aina vastaan on tullut jotain uutta ja ihmeellistä.

Metsä on täynnä elämää. Joskus pienempänä ihmettelin isän kertomuksia, kun hän kertoi nähneensä milloin ketun ja milloin hirven koiria ulkoiluttaessaan. Minä kun en koskaan kohdannut metsän todellisia asukkaita, vaikka usein isän mukaan lähdinkin. Mutta nyt kun ikää on tullut lisää ja metsää jaksaa oikeasti kuunnella ja tarkkailla, niin eteen saattaa kyllä tulla yllättäviäkin tilanteita ja seikkailuja.

Muutama viikko sitten vastaani loikkivat nuo kaksi kaunista valkohäntäpeuraa, jotka olivat kuin suoraan Antiikin kreikan Artemis-jumalattaren ilentymiä. Tänään pääni yli lensi suuren suuri teeri-uros komeasti kiekuen. Erilaiset linnut piristävät aina metsälenkkiä laulullaan ja illakoinnillaan. Oravat puolestaan ovat kuin podengot: niiden kirmailu puissa naurattaa, mutta koko ajan saa varoa lentäviä käpyjä ja muita konnankoukkuja.

Jokaisen suomalaisen pitäisi oikein tosissaan mennä joskus metsään ihan vain kävelemään, ihmettelemään. Itse asiassa... jokaisen ihmisen maasta tai kansalaisuudesta riippumatta tulisi mennä joskus luontoon, oli kyse sitten metsästä, niitystä, savannista tai vuoristosta. Vasta kun on kerran nähnyt luonnon kauneuden, kokenut elämyksen kävellessään päin hirveä tai nähdessään ketun juoksevan järven jäällä, niin ymmärtää tosissaan miksi maapalloa ja sen luontoa pitää suojella. Sanokaa EI-saasteille ja ilmastomuutokselle. Nyt on jokaisen aika katsoa peiliin ja kysyä: "Mitä minä teen, jotta voimme edelleen laulaa iloisesti: jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt..."

Podengot ovat metsästäjiä

Podengofoorumilla on puhuttu jälleen siitä, kuinka podengojen ensisijainen käyttötarkoitus on toimia metsästäjinä. Tämä piirre pitäisi podengojen jalostuksessa muistaa ja sitä tulisi kaikin voimin vaalia ja edesauttaa, jotteivat podengot muutu seurakoiriksi. Jalostuksessa tulisi siis huomioida rotumääritelmän mukaisen ulkonäön lisäksi myös metsästäjän älykäs ja reipas luonne, sekä terveys.

No meidän podengot ovat ulkonäöltään melko tyypillisiä podengoja. Mitään päätähuimaavaa menestystä näyttelyistä ei vielä ole tullut, mutta siitä huolimatta meidän popomme tunnistaa portugalinpodengoiksi eikä mitään suuria virheitä kuitenkaan ole. Sirun häntä on tosin ongelma, mutta jos tuo ei periydy pennuille, niin ei se mikään suuri puute ole, kun miettii Sirun muita avuja.

Siru on nimittäin luonteeltaan 100 prosenttisesti podengo.

Siru on todella reipas ja aivan käsittämättömän älykäs. Olen aiemmin kertonut, kuinka hän tappoi saman päivän aikana kolme hiirtä. Nyt voin sitten lisätä Sirun todennettuun saaliiseen neljännen hiiren, jonka se nappasi Murun ja Dobyn nenän edestä eilen. Siru toimi kuin salama, eikä toisille koirilla ollut mitään sanottavaa, kun hiiri oli jo Sirun suussa.

Kyllä minä säälin noita hiiriä. Onhan minulla sentään gerbiilejä, mutta toisaalta olen todella ylpeä Sirusta. Siru on nykyään koko ajan työn touhussa ja haistelee maata aina ulos päästessään. Myös metsässä juokseminen luonnistuu, kuten saimme taas huomata, kun matkasimme koirien kanssa mökille. Oli kyse sitten hiekkakuopasta, pellosta tai metsästä, niin yhtä ketterästi ja nopeasti podengot juoksevat ja äkkäävät nopeasti kaiken liikkeen.

Minä rakasta mökkiä todella paljon eikä vähäisin syy ole se, että koirat ovat aivan hullaantuneita mökin ympäristöön. Siellä on niin vaihtelevaa maastoa, ettei koirilla ole hetkeäkään tylsää. Koira-rakkaana ihmisenä en voi muuta kun hymyillä lakkaamatta mökille pääsyn jälkeen, sillä koirat vain juoksevat ja riehuvat 24/7 väsymättä ollenkaan. Ehtiihän sitä nukkua, kun sieltä lähdetään pois.

Mutta podengot, tai ainakin nämä meidän yksilömme, ovat todellakin metsästäjiä. Joten tulevat pennunostajat, muistakaapas sitten tämä piirre ennen pennun hankintaa. Kohta selviää sitten tuokin, onko meidän ensimmäinen yhdistelmämme tosiaan Doby ja Siru, sillä marraskuussa olisi tarkoitus mennä ryhmätarkastukseen nuo podejen silmät ja polvet tutkimaan.

Vuosi on lyhyt aika

Vuodessa ehtii sattua ja tapahtua ihan hirveästi kaikenlaista, mutta siitä huolimatta vuosi tuntuu kiitävän ohi silmänräpäyksessä. Aika kuluu todella nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, on jälleen uusi vuosi edessä. Sanassa vuosi on hienoa ja jännittävä kaiku, sillä vuosien kuluminen ja vuosien karttuminen kertoo siitä, että jotain uutta on jälleen saavutettu. Toki uuset päivät ja uudet kuukaudet ovat myös hieno asia, mutta yhteiskunta, jossa elämme, on päättänyt, että juuri VUOSI on merkittävä virstanpylväs.

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun loin V.U.H. kotisivun ja laitoin sen vielä melko keskeneräisenä tekeleenä nettiin. Ei se ole vielä kertaakaan ollut täydellisesti valmis ja aina ollut paranneltavaa ja lisättävää. Toisaalta tuntuu, että kaikki olisi tapahtunut vasta eilen, mutta toisaalta on kuin sivut olisivat olleet olemassa aina. Paljon on tapahtunut tämän kuluneen V.U.H. vuoden aikana. Sirusta on varttunut kaunis nuori narttu, perheeseen saapui nyt jo vuoden vanha Doby herra, erilaisia harrastuksia on tullut kokeiltua, kennelnimi lähetetty matkaan ja rakas Väiski-kanimme nukkunut pois.

Tänään on merkittävä päivä V.U.H. sivun historiassa. Se on ollut vuoden netissä, mikä on loppujen lopuksi hieno saavutus aikana, jolloin sivuja ilmestyy ja katoaa pilvin pimein. Voin myös melko ylpeänä sanoa, että olen jaksanut sivuja päivitellä ja muokata säännöllisin väliajoin. Onhan nyt jo 11 ulkoasukin menossa.

Halusin juhlistaa tätä V.U.H.n syntymäpäivää jo siitäkin syystä, etten tiedä kuinka kauan sivut enää netissä ovat. Älkää pelästykö. En ole menossa minnekään, mutta V.U.H. sivu saa viimeistään ensi vuoden alussa vaihtua kennelsivuni tieltä. Eiköhän V.U.H. jatka elämäänsä aina kuitenkin jossain muodossa, mutta ennemmin tai myöhemmin sivujeni ulkoasu muuttuu ja nimeksi tulee (toivottavasti) Kennel Estorian. V.U.H. sivu on kuitenkin aina Se Ainoa Ensimmäinen.

Se suurempia löpinöittä toivotan vielä oikein paljon Onnea yksivuotiaalle V.U.H.lle.

Valkohäntäpeuroja ja palkkapäiviä

Maanantaina jouduin ulkoiluttamaan koirat yksin koska Susannalla on koulun jälkeen viulutunti. No ei siinä mitään ja mielelläni lähdin ulos kävelemään, mutta Pojulle en kyllä tällä kertaa laittanut fleksiä, sillä neljän koiran kanssa tuo fleksi pistää kyllä kaikki hihnat solmuun. Mutta kuten sanottu, niin ihan mielelläni menin vaihteeksi yksin koirien kanssa ulkoilemaan.

Olimme ulkona suunnilleen tunnin. Päätin tällä kertaa lähteä lenkille vähän uusiin maisemiin. Lähdinkin tutkimusmatkalle etsimään erästä metsätietä, jonka muistin monen vuoden takaa, kun olin isän kanssa Remua siellä ulkoiluttanut. Niinpä minä siis lähdin neljän koiran kanssa ja kumpparit jalassa (yritin tehdä saman tutkimusretken jo edellisellä viikolla, mutta se kyllä tyssäsi rämeeseen ja kävelykenkiin) kävelemään Puirojantietä eteenpäin ja poikkesin levähdyspuun (niin me nimesimme joskus lapsina suuren tienvieressä kasvavan koivun, joka on vain sadan metrin päässä talostamme) kohdalla sitten pellolle. Poju-raasulla oli pellolla kyllä hieman vaikeaa, kun ei vanhana puolisokeana papparaisena oikein pystynyt teräviä korsia väistelemään ja meinasin jo pariin otteeseen kääntyä takaisinpäin. Sinnikkäästi kuitenkin jatkettiin ja podet ja Muru kyllä nauttivat täysin siemauksin kaikista uusista hajuista jäniksen papanoista lehmän lantaan.

Lopulta olimme kulkeneet peltoa niin pitkän matkan, että sain näkyviin tuon aiemmin mainitsemani metsätien alun. Ylitimme pellon (tie oli siis toisella puolella) ja jouduimme hyppimään monenmoisten vesilätäköiden ja mutakuoppien ohi, mutta lopulta selvisimme kuin selvisimmekin tielle asti. Tietä lähdimme sitten kävelemään enemmän tai vähemmän solmussa ja olin oikein hyvällä tuulella, koska kaikki koirat olivat totelleet todella hyvin ohjeita ja käskyjä.

Äkkiä näin kuitenkin edessäni liikettä. Noin viiden tai seitsämän metrin päässä minusta seisoi valkohäntäpeura, joka meidät havaitessaan lähti nopeasti loikkimaan metsänsiimekseen valkoinen häntä vain vilkkuen. Peuran hypyt olivat todella korkeat ja eläin oli ehdottomasti upeaa katseltavaa. Hieman harmittelin, etteivät koirat peuraa tajunneet, koska heidän näkyvyyttään esti tuuhea heinikko. Menin kuitenkin asioiden edelle, sillä hetkeä myöhemmin ensimmäisen peuran perään säntäsi myös toinen peura ja tällä kertaa myös koirat huomasivat sen.

Muru ja podengot jämähtivät kuin patsaat paikoilleen. Katselimme kaikki peuran korkealoikkaista etenemistä henkeämme pidätellen. Odotin koska hiljaisuus lakkaa ja koirat aloittavat kuorolaulunsa, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Tämä kohtaaminen metsän kaunottaren kanssa oli koirillekin sellainen elämys, etteivät ne tienneet miten siihen tulisi suhtautua.

Muru menetti kiinnostuksensa peuraan miltein heti sen kadottua. Doby puolestaan pyrki pellolle paikkoja haistelemaan ja kovasti alkoi paikkoja merkkailla. Meidän tempperamenttiselle Sirullemme peurat olivat kuitenkin liikaa ja kesti tovin ennen kuin Siru suostui kävelemään taas rauhallisesti eteenpäin. Taisi pelätä että se "iiveä sarvi-iiviö" palaa takaisin vahvistusten kera. Niin kovasti käänteli päätään sinne tänne ja pisti vähän väliä jarrut päälle kuullessaan rasahduksen. Mutta onneksi Siru on pohjimmiltaan todella iloinen ja reipas, joten kun pääsimme junaradan ylittävän sillan luo, oli Siru taas rauhallinen. Sattumalta osuimme tuon sillan kohdalle juuri kun juna kulki alitsemme ja siitä Siru oikein innostui ja nousi takajaloilleen nähdäkseen junan vielä paremmin.

Paluumatka kului pientä ja vetistä metsäpolkua kulkien. Podengot päästin vapaaksi juoksemaan, koska tunsin paikan jo sen verran hyvin, etten pelännyt autoja tai toisia vastaan tulijoita. Podengoilla oli hauskaa, mutta ihmettelenpä vain, miten Siru ja Doby, jotka inhoavat pesua ylikaiken, löysivät jok'ikisen lutakon ja mutalammikon matkansa aikana. Ainakin sen olivat näköisiä kun pääsimme kotiin.

Tuosta lenkistä jäi kyllä todella hyvä mieli ja ainoastaan Pojun mukaanotto hieman harmitti. Oli nimittäin melko kylmettynyt ja väsynyt kun kotiin asti päästiin, mutta toisaalta jos en olisi häntä mukaan ottanut, niin ei Poju olisi siitäkään pitänyt.


Tänään oli oikea merkkipäivä sillä sain virallisesti ensimmäinen palkkani. Rahaa tilille kertyi lisää 171 euroa ja kuusi senttiä. Olin tästä todella innoissani sillä aiemmin en ole tienannut säännöllisesti yhtään mitään (ellei MLL:n lastenkaitsennan 4euron "tuntipalkkaa" oteta lukuun).

Syksy

Syksy on nyt sitten täällä. Mutta miksi? Eihän se kesäkään ehtinyt kunnolla alkaa. Koko kesä oli niin kovin kylmä ja sateinen ja nyt jo kärsimme syksyn koleudesta ja vesisateista. Ainoa piristysruiske tänäkin harmaana aamuna on ruska. Puut ovat todella kauniita punaisissa ja keltaisissa lehdissään ja varsinkin vaahterat ovat suosikkejani. Metsässä kelpaa kyllä tallustella ja junamatkalla ihailla maisemia. Kyllä Suomessa on kaunista.

Syksyyn liittyy kuitenkin nuo inhottavat kurakelit ja taas eilen joutui koirien tassuja pyyhkimään vaikka kuinka, ennen kuin niitä sisälle kehtasi päästää. Lisäksi Murulla on tällä hetkellä juoksu ja mielialat heittelevät. Tassujen pyyhkiminen on vielä entistäkin kauheampaa ja heti meinaa peffa laskeutua maahan, kun näkee pyyhkeen tulevan. Tulisi nyt äkkiä lunta, niin ei enää tätä tappelua tarttisi tehdä joka päivä. Toisaalta lumen takia pitää koirat sitten kuivata ja Pojulta ja Murulta poistaa kaikki tyhmät lumipaakut, joten tulos olisi kyllä plus miinus nolla.

On se elämä vaikeaa.

Päivitin tänä aamuna sivuni ja nyt sitten huomasin, ettei yläpalkin kuva näykkään. Että ärsyttää, koska pääsen kotiin vasta illalla asiaa korjaamaan. No ei kai se nyt maailmaa kaada, mutta tällaisella säällä kaikki ärsyttää. Voi syksy, syksy, syksy. Jos et olisi niin harmaa, märkä ja kolea, voisin pitääkin sinusta. Olethan sinä omalla tavallasi todella kaunis ja värikäs. Voi syksy, syksy, syksy...

Viikonloppuna olin podejen kanssa Heikinlaakson podetreffeillä. Laitoin heti kotiin tultuani rastin seinään, sillä Siru leikki vihdoin ja viimein muiden koirien kanssa. Se jos mikä, piristi tätä syksyistä säätä.

Kolme sokeaa hiirtä

Kolme sokeaa, kolme sokeaa hiirtä.
Silmälasit nenällä
kolme sokeaa hiirtä
juoksi eukon perässä.
Eukko otti veitsen,
leikkaa hännät poikki:
hännättömät loikki.
"Oi miksi teit sen?"
Kolme hiirtä voihki, kolme sokeaa.

Tätä runoa Agatha Christie hyödynsi kuuluisassa näytelmässään Hiirenloukku. Mutta miksi minä olen antanut blogikirjoitukselleni nimeksi Kolme sokeaa hiirtä. Kerrotaanpa...

Kaikki alkoi eilen aamupäivällä kello kahdentoista aikoihin. Lähdin ulos rakentelemaan agilityrataa (josta sivumennen sanottuna tuli aika hieno) ja etsiskelin paraikaa estetarpeita, kun Siru ja Doby löysivät mielenkiintoisen hajun kivikosta. Hetken päästä isä saapuu paikalle ja aloitti myöskin salapoliisi-tutkimukset. Isä käänteli ja siirteli kiviä ja yhtäkkiä erään alta vilisti kovaa karkuun yksinäinen pikkuhiiri.

Yksi, kaksi, kolme, kviik...
joutui hiiri hampaisiin.

Aivan oikein. Nopeana ja kykenevänä tyttönä Siru singahti hiiren perään ja kohta hiiri oli hengetön. Siru oli kovin polleaa tyttöä (isäkin vain kehui vieressä) eikä päästänyt muita koiria saaliinsa lähelle. Vasta kun Siru kyllästyi uuteen leluunsa (suuttui, kun ei saanut syödä sitä) ja lähti etsimään uusia hajuja, saivat Muru ja Dobykin haistella ja heitellä hiiri-rassua sinne tänne, ennen kuin minä armeliiasti vein sen pois näköpiiristä.

Myöhemmin illalla isä korjaili takakuistimme ovea Siru the-joka-paikan-häärä mukanaan ja samassa kuistin nurkasta juoksi esiin toinen pikku hiiri.

Yksi, kaksi, kolme, kviik...
nirri pois, lähti niin.

Ja niin siinä kävi, että meidän mestari metsästäjämme oli saanut elämänsä toisen hiiren hampaisiinsa, vain muutama tunti ensimmäisen saaliinsa jälkeen. Tällä kertaa Sirun taidotkin olivat jo kehittyneet, sillä hiireltä lähti henki jo heti ensimmäisellä ravistuksella eikä isä näin ollen joutunut lopettamaan kituvaa eläintä.

Pian tämän jälkeen saapui enoni katsastamaan mitä kuuluu Rhodesiankoirat yhdistyksen kotisivuille. Siinä me sitten pohdimme parannusideoita ja ihmettelimme, miksi jotkin kuvat eivät näkyneet oikein, kun Siru ampaisi jälleen muut koirat vanavedessään pihalle. Hetken päästä lähdin perään katsomaan, mitä ne hullut taas olivat keksineet.

Yksi, kaksi, kolme, kviik...
myös kolmas marssi taivaisiin.

Niinpä. Pian kuulen isän äänen, kun hän huutaa minulle Sirun saaneen kolmannen saaliinsa.

Ja niin on meidän pihamme kolme hiirtä köyhempi.

Hyvinkään koiranäyttely

No juu... Tämän päiväiseen näyttelyyn olisi kyllä voinut jättää menemättä. Ensinnäkin paikka ei ollut mikään paras mahdollinen ja pari kertaa meinasi nilkka vähän muljahtaa pahasti kivisellä maalla. Toiseksi kehätoimitsijat tuntuivat hieman omituisilta ja pitivät tupakkataukoa tämän tästä. Kolmanneksi tuomari pisti kyllä miettimään, kuinka paljon hän ylipäänsä tiesi podengoista.


Sekä Doby että Siru saivat EH:n ja kumpaakin moitittiin ilmavaksi ja korkeraajaiseksi (paikalle olleet karkeat saivat vain T:n ja H:n ja kaki muuta lyhyttä EH:n ja ERI:n). Sirusta tuon nyt vielä ymmärtää, mutta Dobyn kohdalla olin kyllä yhtä kyssymysmerkkiä. Muutenkin arvostelu oli täynnä kohtia, joita en ymmärtänyt ja joita jäin ihmettelemään. Dobylla oli mm liian pysty olkavasti ja puutteellinen polvikulma..? Sirulla taas oli hieman kapea, kupera ja takaluisu kallo (kukaan muu tuomari ei koskaan ole maininnut mitään vastaavaa), etuasentoinen lapa ja pysty olkavarsi. Lisäksi Siru kuulemma köyristää lanneosaa seistessä ja liikkeessä..?


Hieman jäi paha maku suuhun, koska en nyt oikein ymmärrä mistä Sirua ja Dobya rokotettiin. Toisaalta monet tuomarit ovat kuitenkin jo pitäneet kumpaisestakin, joten ei yhden tuomarin mielipide paljoa paina. Jäi taas vain vähän kaivelemaan Dobyn puolesta, joka on nyt kuukauden aikana parantanut aivan huimasti omaa kehäesiintymistään ja nytkin mennä viuhtoi niin tomerasti ja iloisesti. Eihän se H mikään huono ole, tarkoittaahan se koiran vain olevan rotunsa tyypillinen edustaja, mutta kuitenkin. Mielestäni Siru ja Doby olisivat sen EH:n ainakin ansainneet.


Niin, mutta jotain hyvää tästä matkastakin oli. Ensinnäkin Dobyn esiintyminen parani jälleen suurella harppaukselle ja Siru sai ilmeisesti auringonpistoksen, jonka seurauksena primadonnamme alentui ystävystymään Tiitun kanssa (vaikka aiemmin kaikki tapaamiset ovat olleet vain yhtä rähinää ja ärinää).

Kennelnimi ja muuta asiaa

Jee… tänään kolahti postiluukusta uusi Koiramme-lehti ja kun tavalliseen tapaani tarkastin ilmoitukset anotuista kennelnimistä, niin osuipa sieltä sitten silmiini vihdoin myös omat nimivaihtoehtoni. Eli nyt voin sitten tänne blogiinkin kirjoittaa, että kennelnimeni tulee (melko varmasti) olemaan joko Estorian, Sibydorun tai Falidan's. Estorian nimen taustalla on portugalinkielinen sana estoria, joka tarkoittaa tarinaa. Minut tuntevat tuskin ihmettelevät, mistä sain päähäni kutsua kenneliänikin "tarinaksi". Sibydorun tulee puolestaan Sirun ja Dobyn nimien tavuista si(ru) – (do)by – do(by) – (si)ru ja perässä on vielä genetiivin n-kirjain. Falidan's itsessään ei tarkoita ainakaan minun tietääkseni yhtään mitään, mutta se kuulosti kivalta ja tuo mieleeni mm. tanssin. Käytännössä senkin tavuista ja kirjaimista voi johtaa englanninkielisiä, portugalinpodengoja kuvaavia sanoja, kuten lighthearted.

Nyt on tuo kennel taas askelta lähempänä. Olen aivan intoa täynnä, vaikka edelleen hieman pelottaa josko synnytyksissä menee jokin pieleen, josko uudet omistajat ovatkin täysiä p***apäitä ja niin poispäin. Enää ei tosin Sirun jalostukseen käyttö epäilytä samalla tavoin kuin joskus aikaisemmin. Sirussa on toki virheitä, ja jos esimerkiksi toisinaan selkään lähes kiepiksi kiertyvä häntä periytyy Sirun pennuille, niin Sirulla ei toista pentuetta tehdä, mutta muuten se on niin kauhea reipas ja iloinen. Muista koirista hän ei tosin välitä, mutta siitä voi kyllä syyttää omistajaa, joka ei onnistunut totuttamaan Sirua toisiin koiriin pentuna. Sitä paitsi kyllä Siru jo viime podetreffeillä lähti oikeasti toisten podejen mukana aitausta kiertämään, vaikka aikaisemmin on viihtynyt vain Dobyn ja Siru C:n seurassa.

Viikonloppuna kävimme podejen kanssa Porvoon koiranäyttelyssä. Näyttelystä jäi tosi hyvä mieli ja tapasimmehan me siellä sekä Sirun että Dobyn kasvattajankin. Kumpikin pode sai tulokseksi EH:n, mutta tuomari oli todella mukava ja taisi ihastua Siruun. Hän tuli nimittäin vielä arvostelun jälkeenkin sanomaan minulle, että vaikka Sirun häntä ei olekaan ihan rotumääritelmän mukainen, niin yhtä reippaita ja iloisia podengoja kaivattaisiin enemmän. Dobykin toi pisteet kotiin, kun suostui ihka ensimmäistä kertaa kävelemään melko tyylikkäästi eikä yrittänyt koko ajan änkeä pois kehästä.

Lauantaina oli sitten Minttu Siru C:n ja Sebun kanssa kylässä. Koirilla oli lystiä, kun saivat juosta vapaana pihalla ja metsässä. Meno oli kuin pienessä koirapuistossa, kun sinne tänne mennä remusi kuusi koiraa. Meidän Sirumme taitaa olla vähän Sebuun pihkassa, sillä kovin tarkasti seurasi häntä varsinkin sisällä.

Dobya ja 4H:ta

Nyt on koulu alkanut ja taas pitää arkisin matkata junalla Helsinkiin. No ei siinä mitään ja nopeastihan rutiineihin taas tottuu, mutta paljon on nyt jo tekemistä.

Viikonloppuna oli Dobyn syntymäpäivä. Meidän pikku hurmurimme täytti vuoden ja lahjaksi hän sai vinkuvan leluapinan. Lisäksi leivoimme suuren kakun, jossa oli täytteenä jauhelihaa, lihapullia ja kalaa ja koristeena vielä salamia, kalkkunaleikkeitä ja koiran muroja. Melko herkullisen näköinen yhdistelmä ja menikin nopeasti kaupaksi. Dobylla oli kakkukestien jälkeen naama ihan täynnä muruja, mutta mieli oli varmasti hyvä. Sitten rupesikin jo uni maittamaan päivän riehunan jälkeen.

Viikonloppuna olin myös 4H:n kerhonohjaajien koulutuksessa. Sain paljon kiinnostavaa tietoa ja hyödyllisiä asioitakin opittiin jonkin verran. Nyt olen minäkin saanut koko syksyn aikataulun suunnilleen valmiiksi tehtyä, joten kerhot lähtevät varmasti hyvin käyntiin.

Nyt pitää kuitenkin taas jatkaa koulutehtävien tekoa. Tunti jos toinenkin vierähti sivustoa päivittäessä, joten blogiin kirjoittelulle ei jäänyt nyt hirveästi aikaa. No ensi viikonloppuna sitten taas, kun podeilla on edessä Hyvinkään koiranäyttely.

SYNTYMÄPÄIVÄT!

HYVÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ DOBY 1v. 6.9.2008

Agilitykisa ja pottunenä

Olimme eilen Sirun kanssa epävirallisissa agilitykisoissa täällä Mäntsälässä. Mölliluokassa vielä kisattiin ja aivan kauheassa kaatosateessa. Vesisateen takia meinasin jättää kisat väliin, koska Siru ei yleensä suostu märkänä tekemään yhtään mitään, mutta päätettiin kuitenkin kokeilla. Huonoon lähtötilanteeseen nähden kisa menikin aivan erinomaisesti =D Rata oli vaikea (en itse meinannut ollenkaan muistaa kaikkia käännöksiä), mutta ihan kunnialla me siitä selvittiin. Agilitykurssinkin vetäjät vähän kehaisivat, koska tuntevat Sirun jo sen verran hyvin, että tietävät kyseessä olevan melko omapäinen pakkaus. Radalla tuli oikeastaan vain yksi virhe, kun Siru pyyhälsi A-esteelle vaikka olisi pitänyt mennä putkeen (esteet siis ihan vierekkäin). Ihanne aika eli 60 sekuntia ylitettiin kuitenkin 18 sekunnilla. Sen verran usein Siru jäi ihmettelemään kesken matkaa, vaikka kaikki esteet lopulta suorittikin. Eli kisa meni toisin sanoen aikalailla paremmin kuin osasin odottaa. Minä kun arvelin Sirun kieltäytyvän radan suorittamisesta jo ensi esteellä.

Sitten vähän erikoisempi uutinen. Sirua pisti eilen kuonoon jokin ihme otus (kukaan ei siis tiedä milloin tai missä) ja seurauksena Sirun kuono turposi suunnilleen kaksinkertaiseksi. Eläinlääkäri neuvoi puhelimessa antamaan kyy-tabletin ja nyt kuono alkaakin olla jo melkein normaali. Sitä kyllä ehti säikähtää aika pahan kerran, kun Siru yhtäkkiä ilmestyi naama punaisena ja turvonneena. Myös muut koirat olivat ihan kummissaan ja Doby rassu oli todella huolestunut. Tässä vielä pari kuvaa tapahtuneesta.

Sivu profiilista näkee, millainen kauhea kyömy Sirun kuonon päässä on heti kirsun jälkeen.

Nenä oli myös punainen ja Siru muistutti ihan Petteri Punakuonoa.

Nyt Sirun nenukki on onneksi jo miltein normaali ja tempperamenttia riittää jälleen vaikka muille jakaa.

Kaikennäköistä, nukkumapaikkoja ja orkestereita

Alamme vihdoin olla remontin suhteen voiton puolella. Viikonloppuna saatiin viittä vaille valmiiksi keittiö ja takkahuoneen huonekalut järjestettiin uuteen uskoon. Nyt myös minun huoneessani on pari "uutta" lasivitriiniä ja voin vihdoin laittaa tavarani takaisin paikoilleen. tässä olen pari päivää jo siivonnut aika lailla. Ensi viikolla alkaa sitten koulu ja sitä seuraavana aloitan 4H kerhojen vetämisen täällä Mäntsälässä. Pongodengo on miltein valmis. Enää pari lukua ja muutaman kuukauden hautominen ja parantelu ja se on siinä. Kuten siis näette, tekemistä kyllä riittää vaikka muille jakaa.

Vaikka tämä remontti on ollut kertakaikkisen rasittavaa, niin nyt kun huusholli alkaa valmistua, niin koiratkin nauttivat asiasta aivan uudella tavalla.


Dobylle kelpaa keittiön lattiamatto...


...eikä Sirua saa enää lattialle nostetun gerbiilienhäkin luota lainkaan pois.

Sirustakin on paljastunut vallan uusia puolia viimeksi kuluneen viikon aikana. Liikenteessä on taas menty aika lailla takapakkia ja kaikelle liikkuvalle pitää jälleen isotella ja Äristä isolla Ä:llä. Yöt nukutaan tiukasti minun kyljessäni kiinni, jopa liiskaantumise uhalla. Dobyn kanssa jaksetaan taas pitkästä aikaa kunnolla leikkiä ja niin poispäin. Surkeiden Sattumusten Sarja – elokuvan alun tonttumaisuus on nyt tarttunut kumpaankin podengoon ja metsässä mennään ja lujaa. Kaikki paikat tutkitaan ja haistellaan läpi. En tosin tiedä kuinka paljon podengot ehtivät tohinansa lomassa huomata.

Viimeisimmät erikoistempaukset liittyvät kuitenkin Sirun nukkumapaikkoihin. Katsellessani lauantaina tv:stä voimistelun olympiakisoja, Siru teki itselleen oivan pikku paikan äidin ja isän sänkyyn kaivautumalla peiton alle ja asettamalla päänsä tyynylle. Mutta eilen se Siru vasta keksi parhaimman paikan ikinä. Sänkyyni kuuluu kolme rullilla liikkuvaa laatikkoa. Ne saa kätevästi rullattua sängyn alle ja takaisin. Kun kaikki kolme laatikkoa ovat paikallaan, sängyn alle ei pääse. Laatikoiden ja seinän väliin jää kuitenkin sellainen 30 sentin rako. Nyt olen luopunut yhdestä laatikosta ja Siru on siitä aivan riemuissaan. Hän viihtyy tätä nykyä oikein mainiosti sängyn alla. Eikä suinkaan tuossa tyhjässä tilassa seinän ja laatikoiden välissä, vaan yhdessä laatikossa, joka on täynnä laukkuja ja kasseja. Tuohon laatikkoon hän pääsee laatikoiden ja seinän välisen käytävän kautta, pujottautumalla sieltä sellaisesta 5 sentin raosta laatikkoon.

Hullua!

Soitin eilen pitkästä aikaa pianoa (ollut remontin takia niin täynnä tavaraa, etten ole pystynyt) ja Siru riemastui aivan totaalisesti. Hyppäsi syliini ulisemaan ja ulvomaan oikein sydämensä kyllyydestä. Tänään sitten huomasin, että voisin virallisesti perustaa podengo-orkesterin. Dobykin yhtyi nimittäin tähän laulukuoroon. Hauskaa kuinka paljon Sirun ja Dobyn äänet eroavat toisistaan. Sirun laulu on sellaista kimeää haukahtelua ja ulvahduksia, Dobyn ääni puolestaan lähti syvemmältä rinnasta. Kokonaisuus on aika metkan kuuloista. Minä soitan enemmän tai vähemmän virheellisesti harjoituksen puutteesta ja podengot ulisevat kumpaisetkin aika lailla nuotin vierestä.

Pala aikuisten maailmaa

Olin eilen sijaisena koulun iltapäivä kerhossa. Yleisesti ottaen oli kyllä ihan mukavaa, mutta kyllä meno oli välillä vähän liiankin kovaa ja melu ihan korvia huumaavaa. Minun ongelmani on se, että olen niin pieni kokoinen, etteivät lapset ota auktoriteetin asemaani tarpeeksi vakavasti. Jouduin vähän väliä todistelemaan olevani yli 20-vuotias yliopistolainen. Koska olin kaiken lisäksi vakituisen ohjaajan sijaisena, lapset tietysti halusivat esiintyä ja näyttää "parhaat puolensa" joten kyllä kurinpito oli aika hankalaa. Toisaalta kyllä odotan, että työt alkavat (olen nyt siis 4H yhdistyksen kerhonohjaaja), mutta eilinen pisti kyllä myös vähän miettimään, miten kaikki lähtee käyntiin.

Ensi viikon torstaina minulla on autokoulun kakkosvaiheen arvioiva ajo. Suoraan sanottuna minä inhoan autolla ajamista, vaikkei se olekaan erikoisen vaikeaa. Suunnistamaan olen aivan tumpelo ja pelkään koko ajan jonkun törpön ajavan autoni perään, koska ihmiset eivät osaa pitää turvavälejä. Olen kyllä tyytyväinen kun tämäkin rumpa on ohi.

Aikuisena oleminen ei ole hirveän mukavaa. Toki aikuisena voi tehdä kaikennäköistä, mutta iän mukanaan tuomat velvoitteet, vastuut ja kaikenlaiset odotukset ovat toisinaan todella raskaita. Esimerkiksi juuri autolla ajaminen. Minä en pidä siitä yhtään, mutta tätä nykyä tuntuu, että kaikki odottavat ihmisen hankkivan kortin heti kun mahdollista. Mitä juomiseen tulee, niin minua sitten inhottaa kun tuntuu ettei voi kieltäytyä alkoholista ilman että tuntee itsensä friikiksi. Minähän olen nimittäin jonkinlainen absolutisti. Minusta alkoholi maistuu niin hirveältä, etten näe mitään syytä, miksi minun pitäisi sitä väkisin änkeä kurkusta alas.

Aikuisena on myös vähän pakko käydä töissä. Minulla on jo kaksi vuotta ollut ihan hirveä huono omatunto siitä, etten ole kesäisinkään tehnyt kesätöissä (hain kyllä, mutten päässyt). Tuntuu että olen vanhemmille velkaa ja kun kaikki kaverit on tehnyt jo vaikka minkäläisiä töitä, niin tuntee itsensä ihan kykenemättömäksi. Toisaalta menestyn kyllä hyvin koulussa, kun en yritä samalla tehdä töitä, mutta kuitenkin. No nyt minulla on sentään jonkinlainen tulonlähde. Tai itseasiassa kaksikin, jos kotisivujen tekeminen lasketaan mukaan. Sitten ensi vuonna tulevat ne pikku pennut, joista periaatteessa saa kanssa rahaa, mutta jos miettii sitä kulunutta rahan määrää, niin eipä kasvatuksesta taida tuloja tulla.

Tässä oli tällaista pientä valitusta aikuisten maailmasta. Päivittelin juuri sivuja ja nyt olen lähdössä koirien kanssa metsään. Sitten jämähdän jälleen sohvan nurkkaan lukemaan tai kirjoittamaan Pongodengoa.

Agilitya ja Pongodengo

Tiistaina oli syksyn toiset agilitytreenit. Ensimmäiset menivät kyllä aika lailla penkin alle, koska sekä ohjaaja että koira oli kesän aikana unohtanut, miten esteitä suoritetaan. Sen sijaan toisella kerralla sujui jo paremmin. Siru oli aivan täynnä intoa ja kävi jo hieman ylikierroksillakin. Kun soppaan lisätään vielä paikalle ilmestyneet lapset, jotka halusivat seurata treenejä vähän turhankin läheltä, niin keitos oli sitä myöten selvä. Yleisesti ottaen Siru kyllä suoriutui hyvin, mutta kaikenlainen häslinki vei kyllä vähän väliä huomion pois itse asiasta. Toisaalta kurssin vetäjä kyllä kehui Sirun pysyvän paljon paremmin kontrollissa kuin keväällä, mikä on kyllä tottakin. Esteiden suoritus onnistui välillä todella hienosti, mutta toisinaan kaikki oli yhtä sählinkiä. Puomille mentiin niin vauhdilla, että kesken nousun tuli useaan otteeseen hypättyä takaisin maahan. Lisäksi Siru jäi vähän väliä ihmettelemään mihin se ohjaaja jäi, koska en osannut reagoida tarpeeksi nopeasti Sirun tavanomaista nopeampaan vauhtiin. Punaiseen putkeen mentiin tyylikkäästi, mutta musta olikin sitten jo vaikeampi ja ohjaajan näyttäessä aitaa, mutta huutaessaankin vahingossa "tunneli" Siru kiersi aidan tyylikkäästi ja riensi putkelle vain tullakseen samasta aukosta takaisin, mistä oli sisäänkin mennyt. Rengas suoritettiin pariin otteeseen tyylikkäästi, samaten kepit (joskin niissä kyllä takelleltiin toisinaan aika pahasti) ja "eteen" harjoituksen onnistuivat hienosti.

Intoa Sirulta kyllä löytyy ja varmasti voisi mahiksi olla kisoihinkin, jos jaksettaisiin harjoitella ja saataisiin Siru keskittymään vain esteisiin eikä ympäristön tapahtumiin. Tällä hetkellä kyllä hieman harmittaa, että taitaa meidän treenit keskeytyä talven ajaksi, koska ei taida olla aikaa ajella Hyvinkään treenipaikalle asti, saati rahaa maksaa 50e kuussa. Tämä tosiaan hieman harmittaa, mutta eipä sille oikein voi mitään. Työt pitäisi hoitaa ja koulukin vaatii huomiota osakseen. Rahaakin pitäisi astutus-rumpaa varten kerätä, niin että on varaa maksaa eläinlääkärillä ultrat, röntgenit ja pentujen tarkistukset, puhumattakaan siitä, jos jotain meneekin synnytyksessä vikaan. No pitää varmaan täällä kotona yrittää yksittäisiä esteitä harjoitella talven aikana niin paljon kuin pystyy. Jos vaikka autotalliin saisi sen verran tilaa, että esteet voisi kasata sinne aina kun auto on poissa.

En ole täällä blogissa tainnut sanoa, että kirjoitan tällä hetkellä lasten kirjaa, jonka nimi on Pongodengo. Pongodengo kertoo siis podengon tapaisesta pienestä koiranpennusta. Itse asiassa samasta hurjapäästä, kuin Pongodengon joulu. Olen nyt reippaasti yli puolenvälin ja nautin kovasti tarinan kirjoittamisesta. Haluaisin vain lukea tarinaa nopeammin kuin saan sitä kirjoitettua. Aloitin tarinan kirjoittelun toukokuussa ja nyt tässä on ollut hieman yli kuukauden tauko. Itseasiassa kirjoitin sitä viimeksi ennen Väiskin kuolemaa. Mutta miksikö tämä seikka on huomion arvoinen asia? No siksi, että tarina jäi lukuun, jossa Pongodengo hieroo tuttavuutta kanin kanssa. Luvussa kerrotaan periaatteessa Sirusta ja Väiskistä ja koska Väiskiä ei enää ole, on lukua melkoisen vaikea ja raskas kirjoittaa. Luvun kirjoittaminen saa minut surulliseksi, koska se muistuttaa minua Sirun ja Väiskin kyseenalaisesta ystävyydestä ja hauskoista hetkistä. Olin jo päässyt ohi Väiskin kuolemasta, mutta nyt tuo luku toi kaiken taas takaisin mieleen.

Rakastan edelleen Pongodengoa ja kirjoitan sitä mielelläni, mutta hetken aikaa meinasi kirjoitushalut tyrehtyä. Nyt olen kuitenkin saanut tuon vaikean luvun jotenkin kirjoitettua, niin että voin siirtyä uuteen lukuun ja palata "ihme pitkäkorvaan" myöhemmin uudestaan. Toisaalta luku sai minut hymyilemään ja muistelemaan naurussasuin Väiskin ja Sirun helliä hetkiä, mutta toisaalta se sai minut lähes kyynelehtimään ja muistamaan surullisesti Väiskin poisnukkumista. Pidemmän päälle tulen varmasti olemaan tyytyväinen, että päätin kirjaan liittää myös kanihahmon, sillä siten myös Väiski tulee elämään niin kauan kuin Pongodengo on olemassa.

Espanjankoira Sebu

Eilen kävimme Mintulla katsastamassa espanjasta adoptoidun Sebu Sebastianin. Ensin tuli järkytys Sebun suuresta koosta, mutta kun siitä pääsi ohi niin Sebuun ei voinut olla ihastumasta. Sebu oli niin iloinen eikä yhtään varautunut. Sebu ei hetkekään pelännyt meitä vieraita ja Siruun ja Dobyynkin suhtautui hienosti. Doby tosin vierasti Sebua syystä tai toisesta. Ei ilmeisesti odottanut vierasta koiraa tutusta paikasta. Aiemmin kun Mintulla on ollut vain Siru N, jonka kanssa Doby rakastaa leikkiä. Nyt oli Siru N kuitenkin hieman ärtsyllä päällä, koska kiimahormonit jylläsivät. Meidän Sirumme oli puolestaan hieman paremmalla tuulella joskaan ei suoranaisesti intoutunut Siru N:n ja Sebun kanssa leikkimään.

Toivottavasti Minttu pääsee pian koiriensa kanssa meille leikkimään. Remontti alkaa olla hyvällä mallilla, joten eiköhän tänne sekaan taas kohta mahdu.

Heinolan näyttely

Ah kuinka kauniina päivänä Heinolan näyttely järjestettiinkään. Ilma oli kolea, taivas kauttaaltaan harmaa ja yksittäisiä vesitippoja putoili ajoittain vuoroaan odottavien niskaa. Kehät olivat kaikki ulkona hiekkakentällä ja kopat ja vaatteet olivat kyllä päivän päätyttyä sen näköiset. Siellä täällä oli laajoja vesilammikkoja ja niitä piti sitten kiertää. Järjestelyssä olisi ollut parantamisen varaa, sillä ensin ei ollut hajua, minne auton saa parkkiin opastajien vähäisyyden/tietämättömyyden/viitseliäisyyden takia ja sitten ei meinannut oikea kehä löytyä. Mutta lopulta pääsimme kuitenkin asettumaan ja odottelemaan vuoroamme.

Podengo-kehä oli tällä kertaa hieman etuajassa, mikä oli sään takia erittäin hyvä juttu. Junnuluokassa oli uroksia viisi kappaletta, Doby siis yhtenä. Susanna parkaa jännitti kovasti. Doby mennä viuhtoikin kehässä vähän minne halusi, mutta sai kuitenkin EH:n ja oli kilpaluokassakin neljäs eikä viimeinen. Tuomari taisi kyllä tykätä, mutta Dobyn käytös ei antanut oikein valinnanvaraa tuon arvion suhteen. Doby on kyllä oikea jukuripää. Harjoituksissa kävelee niin hienosti, mutta heti kun pääsee oikeaan kehään asti niin heittäytyy ihan pöllöksi. Mutta ei se mitään. Kyllä tässä ehtii vielä kehittyä ja EH:lla alkanut virallinen näyttelyura lämmittää aina mieltä.

Mitä tulee Siruun niin Siru sai vihdoin ja viimein kauan odotetun ERI:n. Paras narttu luokassa Siru oli sitten kolmas. Minä kyllä hypin ihan innoissani, mutta Sirua ei olisi vähempää voinut asia liikuttaa. ERI-ruusuketta ja vaaleanpunaista nauhaa kun ei oikein voi syödä :)

Huonosta kelistä huolimatta, näyttely meni siis oikein hienosti ja nyt vain suunnataan katse Porvoon koiranäyttelyyn kuukauden päähän.

Kotitonttu

Oletko koskaan nähnyt Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarja -nimistä elokuvaa? Jos olet, muistat kenties kuinka elokuvan alussa ruutuun tulee hetkeksi iloinen tonttu, joka hyppelee rallatellen metsässä, lämmin hymy kasvoillaan ja vailla huolen häivää. Jos et muista, niin katsopa elokuva uudestaan, sillä juuri siltä Doby näyttää juostessaan vapaana metsässä.

Nyt olemme parin viime viikon aikana käyttäneet koiria taas metsälenkeillä ja Doby saa aina tuolloin juosta vapaana. Leukapieleni ovat nyt aivan jumissa, koska joudun hymyilemään koko ajan katsellessani Dobberin hyppelyä. Hän on aivan kuin tuo elokuvan tonttu juostessaan siksakkia, hyppiessään puita vasten, haukatessaan pikaisesti palasen heinänkortta ja ampaistessaan lintujen ja kaikenmaailman herhiläisten perään. Myös Siru juoksee Dobyn mukana ja kumpikin näyttää niin tavattoman onnelliselta, että metsään voisi jäädä vain tuntikausiksi katselemaan podengojen leikkiä. Jos siru on ilopilleri, niin Doby kyllä tietää kuinka lämmittää toisen sydäntä.

Dobysta on tullut nyt myös aikamoinen poika karkaamaan. Hän on kaivanut aidan läpi pieniä tunneleita ja nyt jos hänet jaksaa yksin pihalle, niin kohta hän jo juoksee iloisesti kieli pitkänä edes takaisin naapurien pihoja. Ja heti kun kuuluu huhuilu "Doby... Doby, tänne jätkä" niin enemmän ja vähemmän lyhyen ajan jälkeen Doby ilmestyy takaisin pihalle jostain noista koloistaan. Sirua tällainen touhu ärsyttää aivan suunnattomasti ja tänäänkin hän oikein vahti aidan vieressä estääkseen Dobya palaamasta samaa tietä takaisin. Jos Doby kerran on mukamas niin fiksu, että osaa mennä aidan ali, niin pysykööt sitten siellä.

Meillä alkaa remontti olemaan ihan mukavalla mallilla. Uudet tapetit on jo seinässä (joskin olohuoneessa on nyt kahta erilaista tapettia, kun emme ostohetkellä huomanneet värien eroavan aavistuksen verran toisistaan) ja tänään kävi mittamies toteamassa, ettei keittiön lattiassa ole enää jälkeäkään kosteusvauriosta. Nyt voimme sitten laittaa uudet laminaatit lattialle ja ehkä minäkin saan kohta huoneeni uudestaan sisustettua. Tämä ainainen sekamelska alkaa olla jo aika ahdistavaa.

Minulla ja Susannalla on tällä hetkellä jälleen uusi eläin kiikarissa. Tällä kertaa kyse on degusta. Tai siis kahdesta, koska deguhan on laumaeläin. Kävimme nimittäin pitkästä aikaa Mäntsälän eläinkaupassa ja siellä oli neljä aivan ihanaa degua (kolme poikasta, jotka ovat nyt vasta 5 viikkoa eivätkä ne siis ole luovutuksessa ennen kuin kolmen viikon päästä ja todella seurallinen emo degu) ja Susanna oli aivan myyty. Siellä oli toki runsaasti muitakin vipeltäjiä, mutta eiköhän nyt olisi aika kokeilla jotain uutta. Uutta kania en ihan heti halua, vaikka olenkin keksinyt jo kolmelle tulevalle pitkäkorvalle nimetkin valmiiksi. Mutta nyt toivoisimme saavamme nuo degut, jotka nimeäisimme Nekuksi ja Nougatiksi.

Huomenna olemme sitten menossa Mintulle Sirua ja Sebua katsomaan. Siru N:llä alkoi juoksu, mutta toivottavasti Doby ei vielä kiinnitä asiaan mitään huomiota. Sebun tapaamista tässä kyllä jo odotetaankin. Kiinnostaa nähdä, millainen tuo "espanja-piski" on luonnossa.

Niin ja sunnuntaina on Dobberin eka junnuluokka ja Sirulla eka nuortenluokka edessä, kun menemme Heinolan näyttelyyn. Jännittää, mutta toivotaan parasta.

Ja taas on kuukausi kulunut

Edellisen kirjoitukseni jälkeen on tapahtunut hyvin paljon. Moneen otteeseen olen jo aikonut kirjoittaa, mutta aina on mukamas tullut jokin este. Mutta kaipa asioita on vihdoin ja viimein pakko purkaa.

Kesäkuun lopulla olivat jälleen podengotreffit Heikinlaaksossa. Mukavaa oli ja sieltä matkamme jatkui Mintulle. Sirulla oli jokin ihme angsti vaihe jälleen päällä ja kovasti oli Mintun Sirua koko ajan pompottamassa. Toisaalta kaikenlainen ujostelu on kyllä tässä matkan varrella tainnut kokonaan pois karista. Kerjäsi ruokaakin Mintulta yhtään vierastamatta. Toivottavasti pääsemme taas pian Mintulle kyläilemään, sillä nyt siellä odottaa myös espanjasta adoptoitu Sebastian. Haluaisin nähdä, mitä Siru hänelle yrittää sanoa, on varmaan hieman kovempi pala kuin kiltti kotikoira Siru N. Yleisesti ottaen viime matkallamme oli hauskaa, mutta kotona odottikin sitten murheellinen uutinen. Väiski oli matkamme aikana siirtynyt kanien taivaaseen.

Olin jo osannut odottaa sitä, koska Väiski oli ollut jo jonkin aikaa hieman tavallista huonommassa kunnossa. Seuraavana päivänä olin aikonut viedä sen lääkäriin, mutta luonto ehti edelleni. Kuolema ei siis tullut yllätyksenä, mutta pahalta se tuntui, varsinkin siksi etten itse ollut paikalla Väiskin viimeisinä hetkinä. Mutta ehkei nyt enempää tästä asiasta.

Heinäkuun aikana luulin Sirun sairastuneen välillä ties mihin. Jos ei kyse ollut valeraskaudesta niin sitten märkäkohdusta. Loppujen lopuksi Sirun lievästi outo käytös johtui kuitenkin Susannan, Dobyn ja Pojun Someron matkasta. Sirulla oli nimittäin Dobberia melkoinen ikävä. Ensin Susanna ja kumppanit olivat Somerolla vähän yli viikon, seuraavaksi sinne lähti sitten minä, Muru ja Siru. Mukavaa oli ja Siru viihtyi nätisti laiturilla sylissäni, mutta Murua ei laiturille saanut millään ilveellä. Koko tuon Somerolla olon ajan luin pääasiassa kirjoja. Utinen-Auelinin Maan lapset -sarja ja eräs Gulla-sarja tulivat tuon viikon aikana ahmittua, vaikkakin kummatkin sarjat olen lukenut varmaan jo jotain 10 kertaa. Lopulta taisivat silmäni kyllä vain seistä päässä, mutta pakko oli lukea ja lukea, ahmia kirja toisensa perään. Heinäkuun aikana olen lukenut myös innoissani Agatha Christien murhadekkareita, joita aiemmin olen hieman ylenkatsonut varsinkin Hercule Poirotin ja Neiti Marplen osalta.

Heinäkuussa olivat myös podengoyhdistyksen kesäpäivät Piikkiössä. Mukavaahan sielläkin oli, mutta ehkä oli kuitenkin aavistuksen verran ulkopuolinen olo. Toisaalta ekana iltana Dobberilla oli hauskaa, kun hän pääsi leikkimään velipuoliensa Onnin ja Figon kanssa. Dobberi myös piti kovasti tassuvieheestä. Kyse on siis eräänlaisesta kuminarun päässä olevasta mopista, jonka narun jännite vetää lyhyen matkaa vieheen tavoin. Pitääkin yrittää väsätä seuraavaksi sellainen itse.

Kotona on melkoinen remontti käynnissä. Meillä oli talossa kosteusvaurioita ja niiden takia yleiset tilat menivät nyt täysremonttiin. Pari viime päivää olen hullunlailla repinyt irti tapetteja, eivätkä sormeni vieläkään ole kunnossa. Kaiken huipuksi, minua pyydettiin puhelimitse työhaastatteluun kesken tapettien repimisen, joten siinä sitten yritti liisterisin sormin kirjoittaa ylös aikaa ja paikkaa ja kuulostaa vielä järkevältä ja innostuneelta :)

Väiskin muistoksi

Ensi silmäyksellä sinuun rakastuin,
seuraavana päivänä kotiini kannoin.
Kodin, suojan, sinulle annoin,
huolehdi sinusta, sen mä vannoin.
Siniset silmäs heti sydämeni vei.
katumus tullut koskaan ei.
Seitsämän vuotta yhdessä vietimme
ilot ja surut yhdessä jaoimme.
Toisinaan oli vaikeaa,
elämääsi piristää
Toisinaan olin unohtaa
helliä ja silittää.
Silti olit omani pieni,
sinisilmä, pesusieni
Vaik'yhteinen aikamme ohi nyt on,
vaik'suren, kaipaan olen onneton,
yritän muistaa hyvät hetket,
naurut, hymyt, yhteiset retket.

Koskaan en unohda sinua,
etkä sinäkään varmaan minua

Sinua ikuisesti muistaen
Marianne ja muut toverit

Väiski the bunny

VÄISKI THE BUNNY NUKKUI POIS KESÄKUUN LOPULLA 29.6.2008

Juhannus

Juhannuksen vietimme tuttuun tapaan isovanhempieni mökillä Somerolla. Lähdimme mökille perjantaiaamuna kello kahdentoista aikaan. Ajomatka sujui ilman kummempia ongelmia. Siru on päässyt matkapahoinvoinnistaan ja suostui makaamaan lähes koko matkan rauhallisesti vieressäni. Mitä lähemmäksi mökkiä tulimme, sitä rauhattomammiksi koirat kävivät, ja kun pysähdyimme mökin eteen, koirat olivat jo ihan villejä.

Koirat rakastavat mökkiä ihan järjettömästi. Varsinkin Muru oli kuin seitsämännessä taivaassa. Huusin ääneni ihan käheäksi, kun yritin saada koirat pysymään edes jotenkin ruodussa. Hehän halusivat mennä sinne tänne ja tutkia kaikki uudet ja vanhat hajut. Mökin vieressä kulkee myös pieni peltotie, jossa harvoin liikkuu ketään. Koirat olivat koko ajan lähdössä tuttua tietä pitkin juoksemaan ja siinä sitä sitten yritti kaitsea neljää kaheliksi muuttunutta koiraa, miten parhaiten taisi.

Itse menetin sydämeni kahdelle pienelle oravanpojalle, jotka olivat kuulemma jo viikon ajan liikkuneet mökin ympäristössä. Oli siinä kyllä vahtiminen, etteivät podengot päässeet oraviin käsiksi. Oravat eivät pelänneet mitään eivätkä ketään. Toinen pikkuinen lähti lähes kiipeämään äidin housunlahjetta ylös ja toinen meinasi tulla minun syliini. Lopulta tietysti podengot huomasivat missä mennään ja kun toiselta oravanpojalta lipesi ote niin, että se tippui puusta, Doby oli salamana sen kimpussa. Onneksi olin itse myös nopeasti tilanteen tasalla ja sain Dobysta otteen ennen kuin se ehti tehdä pahaa jälkeä. Orava pääsi pakoon, mutta kyseinen veitikka ei enää sen jälkeen tullut meidän lähellemme. Sen sijaan toinen löysi tiensä mutteriin ja sillä aikaa kun muut menivät nostamaan lippua, minä seurasin oravaa mutteriin, missä vietimme useita minuutteja toisiamme katsellen. Olisin kernaasti ottanut oravan syliin ja vienyt turvaan. Todennäköisesti olivat lähteneet liian aikaisin pesästään, sillä oli sen verran reppanan näköinen.

Koirat nauttivat elämästään täysin siemauksin. Doby oli koko ajan juoksemassa peltojen poikki. Dobylla oli hieman hankaluuksia hahmottaa maastoa. Aina kun se tuli pellolta pois se joutui ensin ylittämään pienen ojan. Koska ojan edessä oli aina aikamoinen röykkiö erilaisia kasveja, se yritti hypätä niiden yli ymmärtämättä, että niiden takana piili vielä suurempi paha. Niinpä Doby teki useaan otteeseen tuttavuutta vettä ja mutaa täynnä olevan ojan kanssa. Siru sen sijaan yritti kulkea kiinteältä näyttävän maakaistaleen halki. Kyseessä oli oja, joka oli niin täynnä kaikkia kasveja, ettei vettä näkynyt. Siru katosi toviksi kokonaan näkyvistä kun se upposi veden ja kasvien sekaan ja itse meinasin saada hysteerisen kohtauksen, kun luulin, ettei se pääsisi sieltä pois. No Siru osoitti pelkoni vääräksi ja pääsi kuin pääsi takaisin kuivalle maalle, vettyneenä ja likaisena, mutta kaikin puolin ehjänä.

Pidimme podengoille myös pienen kilpajuoksun. Laitoimme ne juoksemaan kilpaa noin 200 metriä pitkän peltotien päästä päähän. Siru voitti täpärästi ajalla 26.93. Doby tuli hyväksi kakkoseksi ajalla 27.58. Kumpikaan ei kyllä antanut tuumaakaan periksi ja he juoksivat kiltisti koko matkan omalla urallaan (peltotien keskellä kulkee ruohoa ja muita kasveja täynnä oleva kaistale, joten kummallakin oli oikeasti käytössään oma rata). Tietystikään minulla ei ole vertailukohtaa muihin podengoihin, mutta kyllä minä sanoisin, että aika hyvää vauhtia podengot juoksivat. Vaikka Siru on hivenen nopeampi, niin Dobylla on kyllä enemmän kestävyyttä. Kun palasimme mökille, Doby jatkoi juoksemista ja yritti houkutella Sirua leikkiin mukaan. Siru ei jaksanut seurata Dobya vaan sen sijaan että olisi juossut Dobyn perässä kukkapenkkien ympäri, se odotti että Doby palasi alkupisteeseen ja hyökkäsi siellä sen kimppuun.

Ennen kotiin lähtöä lauantaina menimme vielä isovanhempieni talolle Someron keskustaan. Siellä jompikumpi podengo teki aikamoisen tempun ja kävi kusasemassa erääseen sänkyyn. En ymmärrä mitä tekisimme podengojen kanssa, kun ne eivät millään opi sisäsiisteiksi ja käyvät vähän väliä sängyissäkin kuseksimassa.

Kesähuumaa

Nyt on aikaa viimeisestä päiväkirja merkinnästäni kulunut jo melkoisesti. Kaikennäköistä on ehtinyt tapahtua. Vanhemmat ja Susanna olivat kaksi viikkoa kiertämässä Suomea, Sirulla oli ensimmäiset epäviralliset agilitykisat, rotujärjestön puoltolausunto kennelnimeäni varten saapui, Sirun kolmas juoksu alkoi ja kotisivujen ulkoasu vaihtui. Olen myös saanut työtä. Enoni hankki minulla kotisivujen teko tehtävän. Tarkoitus olisi palkaa vastaan tehdä nyt ainakin yksi kotisivu ja mikäli se onnistuu hyvin, niin tulevaisuudessa vastaavia tehtäviä tulee todennäköisesti olemaan enemmän. Olen aivan onnessani, koska pidän kotisivujen teosta ja tarvitsen ehdottomasti rahaa. Tällä hetkellä koko koiraharrastukseni kustantaa vanhempani ja se on ruvennut käymään jo pahasti itsetunnolleni. Aina kun on rokotusreissu ja näyttelyyn ilmoittautumisen aika, joudun kysymään rahat vanhemmiltani. Ei kovin mukavaa touhua. Ensi lukukaudella saatan tämän kotisivu-jutun lisäksi päästä myös kouluihin sijaisuuksia hoitamaan. Toivottavasti sijaisuudet eivät osu pahasti päällekkäin yliopisto luentojen kanssa.

Mutta nyt siis viime aikojen tapahtumia. Äiti, isä ja Susanna lähtivät tosiaan heti ensimmäinen päivä asuntoautolla Suomea kiertämään. Ensimmäisen viikon he ajoivat pohjoiseen päin länsirannikkoa pitkin ja toisen viikon he viettivät Kuusamon Tropiikissa. Täytyy kyllä myöntää, että viihdyin todella hyvin kotona koirien ja veljeni Tomin kanssa, joka vietti aikansa pääasiassa omassa huoneessaan. Kaipaan nykyään rauhaa paljon enemmän eikä se onnistu, jos kaikki muut ovat kotona. Puhumattakaan siitä, että heti kun kaikki ovat kotosalla, koko talo on sekaisin suunnilleen 24/7. Toisaalta ruokatarjonta on vanhempieni kotona ollessa hieman monipuolisempaa, joskin onnistuin kyllä tekemään ihan mukavasti murkinaa tuon parin viikon aikana.

Ensimmäisellä kesäviikolla oli minulla ja Sirulla ensimmäinen agilitykisa. Kyseessä oli vain epävirallinen Mäntsälän koirakerhon järjestämä kilpailu ja osallistuimme Sirun kanssa vasta mölliluokkaan. Minua jännitti ihan kamalasti. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että laatan lentäminen oli todella hilkulla. Agilityssa koiran ohjaajalla on aikamoinen vastuu ja minä olin ihan paniikissa. Kun pääsimme sitten radalla jännitys kyllä vähän hellitti. Siru suoritti radan todella nopeasti, mutta jäimme kuitenkin vasta toiseksi viimeiseksi koirakoksi. Tähän oli syynä Sirun epäröinti putkien kohdalla. En tiedä mistä johtui, että juuri putket aiheuttivat ongelmia, kun yleensä ne ovat Sirun vahvin este. Mutta ei se mitään. Saan olla ihan tyytyväinen, että kahdeksan tunnin harjoittelulla pärjättiin noinkin hyvin ja Siru oikeasti kuunteli ohjeitani. Jatkokurssillekin ilmoittauduttiin, mutta kaksi ekaa kertaa jäi nyt väliin tuon Sirun juoksun takia.

Huomenna ajattelin lähettää kennelnimi anomukseni kennelliittoon. Olen nyt myös vihdoin tehnyt alustavan päätöksen Sirun ensimmäisen astutuksen ajankohdasta. Uroksena käytämme Dobya ja astutus tapahtuu Sirun viidennestä juoksusta, jonka uskoisin osuvan ensi vuoden touko- tai kesäkuuhun. Yhden pennun aion pitää itselläni.Myös muita kiinnostuneita pennunomistajia on, mutta mitään ei voi sanoa ennen pentujen onnistunutta syntymää.

Viime perjantaina sain kylään lukioaikaiset kaverini. Muutamaa heistä en ollut nähnyt suunnilleen vuoteen, joten heitä oli hauska nähdä. Toki välillä oli hieman väkinäinen tunnelma, koska sen verran kauan aikaa sitten viimeksi nähtiin, mutta yleisesti ottaen oli ihan mukavaa. Poju ihastui erääseen kaveriini ja koki tämän jonkinlaiseksi Susannan korvikkeeksi. Podengot olivat melkoisia sekopäitä, koska juuri sinä päivänä Doby oli tajunnut, että Sirulla on juoksu. Väiskikin puputti mennä joukossa mukana. Väiskillä on sivumennen sanottunut jonkinlainen flunssa tällä hetkellä. Toivottavasti kyseessä ei ole mitään kovin vakavaa, koska olen melko varovainen jyrsijöiden lääkäriin viennissä. Tiedän useamman kuin yhden jyrsijän (mitä kani siis ei ole) menettäneen henkensä lääkärissä, vain koska ovat säikähdyksestä saaneet sydänkohtauksen. Väiski on muutenkin ollut viime aikoina hieman hölmö, sillä hän on ruvennut syömään koiranmuroja. Olen joutunut jo monta kertaa pelastamaan Väiskin jonkin koiran hampaista, kun kani on vain tunkenut mennä kipolle koiran syödessä. Vaarallista touhua.

Harrastuskaveri

Kenties Sirusta ei koskaan tule monen maan muotovaliota.
Kenties Siru ei koskaan tule saamaan nimensä perään suurta määrää erilaisia titteleitä.
Kenties Siru saa näyttelyistä aina EHn (tai toisinaan vain Hn) eikä koskaan ERIä.

Mutta eipä tuo enää haittaa, koska Sirusta on tullut todellinen kaveri ja harrastuskoira.

Olemme nyt Sirun kanssa kokeilleet pentutokoa, näyttelyitä (myös näyttelytreenejä), agilitya ja juoksua. Vaikkei näyttelyistä mitään huippuhyvää menestystä ole vielä tullut, niin joka kerta Siru kuitenkin parantaa esiintymistään ja kasvattaa itsevarmuuttaan. Vastaavasti pentutoko tuolloin aikoinaan onnistui joka kerta paremmin, vaikka vasta ensimmäistä kertaa jouduimme tuollaiseen tilanteeseen, jossa toisia koiria oli koko ajan ympärillä vieraassa paikassa. Agilityssa Siru on todella haka ja oppivainen. Motivaatiota riittää ja esteitä suoritetaan huvin vuoksi ilman palkkiotakin. Monesti olemme saaneet jo pieniä estesarjoja puhtaasti suoritettua ja aikamoisessa vauhdissa, niin että minä olen jo ihan hengästynyt kun yritän huutaa käskyjä ja juosta samalla koiran perässä. Nyt olemme sitten käyneet myös ensimmäisissä juoksutreeneissä. Siellä Siru pienen ihmettelyn jälkeen jahtasi lopulta käsiviehettä niin kovaa, että hiekka vain pöllysi. :)

Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että Sirua parempaa harrastuskaveria on vaikea löytää. Tietenkin on mahdollista, että olen näin sanoessani puolueellinen tai sitten odotukseni ovat valmiiksi niin matalalla, että en voi muuta kuin positiivisesti yllättyä. Sitä paitsi enhän minä edes tiedä, kuinka nopeita oppimaan tai kuinka hyviä harrastuskavereita muut podengot ovat. Sirun kohdalla vain tuntuu, että meidän yhteistyö toimii tosi hyvin ja mitä ikinä yritetään, niin aina Siru yllättää positiivisesti ja loistaa taidoillaan. Kaikki ongelmat johtuvat pääasiassa vain ohjaajan eli minun epävarmuudesta ja tietämättömyydestä. Jos minä vain osaan näyttää miten pitää toimia ja mitä Sirun tulisi tehdä, niin Siru tekee sen. Itse olen vain kaikesta uudesta koko ajan niin pyörällä päästäni, että välillä tuntuu, että Siru se minua opastaa eikä toisin päin.

Tietysti joskus on myös ongelmia eikä Siru esim. aina agilityssa jaksa keksittyä minuun koko aikaa. Mutta kun miettii sitä, kuinka paljon pelkäsin ettei Siru tottelisi minua ollenkaan, niin ne ajoittaiset ”lällällää-en-kuule-sinua” kohtaukset ovat kyllä ihan marginaali-ilmiöitä. Kaikki esteetkin onnistuvat yleensä leikiten. Ainoastaan pussi on aiheuttanut tähän mennessä hankaluuksia. En tosin yhtään Sirua syytä. En itsekään haluaisi mennä sinne, jos vain saisin valita.

Juoksutreeneissä ajattelin ensin, että ei tästä mitään tule. Kokeilimme aluksi sellaisen kepin päässä olevan vieheen jahtaamista. Sirua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän keskittyi syömään ruohoa, ihmettelemään uutta paikkaa, kyräilemään viehettä pitelevää naista ja niin poispäin. Otimmekin Sirun lopulta kiinni ja annoimme Dobyn yrittää. Dobya kun pelotti vieras nainen sen verran, laitoimme äidin heiluttelemaan viehettä. Dobyn suhteen se ei juurikaan auttanut, mutta Siru sen sijaan valpastui kummasti. Päästimmekin Sirun irti ja Siru lähti heti jahtaamaan viehettä. Äiti oli jo ihan pääpyörällä lopuksi. Kokeilimme myös uudestaan Dobyn kanssa siten, että minä pyöritin viehettä ja jo rupesi jätkääkin hieman kiinnostamaan. Ei nyt suoranaisesti viehettä jahdannut (juoksi koko ajan viehettä vastaan eikä sen perässä), mutta oli kuitenkin selkeästi jo asiasta kiinnostunut. Tämän jälkeen Siru pääsi kokeilemaan käsiviehettä. Ensin piti jahdata viehettä nurmikentällä. Vähän väliä Siru pysähtyi ihmettelemään ja ruohikossa kieriskelemään, mutta toisinaan oli näkyvillä jo ihan kunnollista jahtaamista. Tämän jälkeen siirryimme aidan viereen katselemaan, kun vinttarit jahtasivat viehettä jo ihan hiekkaradalla. Siru innostui tästä näystä niin kovin, ettei olisi enää sylissä malttanut pysyä. Tärisi vaan ja venytti päätään nähdäkseen mahdollisimman hyvin. Ohjaajat päättivätkin, että voisimme antaa myös Sirun kokeilla. Hieman minua jännitti, mutta kun viehe lähti liikkeelle ja päästin Sirun irti, Siru lähti sen perään kun raketti ja hyppeli sitten sinne tänne innoissaan kaikesta. Kiinni en häntä hihnaan laitettavaksi edes saanut, koska hän päätti karata aidan raosta siellä odottavan äitini luo. Mutta hienosti siis meni. Ohjaajakin kehui, että kummaltakin koiralta oli hyvä suoritus ihka ensimmäiseksi kerraksi.

Eli mitäs tästä voisi siis sanoa? Minusta Siru on todellinen luonnonlahjakkuus, mitä tulee erilaisiin harrastuksiin. Vaikka kotona meidän yhteistyömme ei aina pelaakaan, niin tosipaikassa Siru näyttää oikeat karvansa. Uskaltaisinkin väittää, että mikäli Siru niitä pentuja joskus tulee saamaan, niin vaikkeivät ne ikinä menestyisi äitiään paremmin näyttelyissä, niin todella hyviä harrastuskavereita niistä varmaan ainakin tulee. Ja kyllä se minusta on tärkeämpää kuin pelkkä näyttelymenestys. 99%:sti koiran kuuluisi olla kaveri ja kotikoira ja vain 1%:sti kehäraakki, joka kiertää näyttelyitä. Tämä on tosin vain minun mielipiteeni.

Päähänpinttymäkö?

Minulla taitaa olla tällä hetkellä todella paha päähänpinttymä. En pysty ajattelemaan muuta kuin podengoja: mitä harrastaisin, mihin näyttelyyn sitten menisin, minkä podengon hankkisin seuraavaksi, mistä saisin podengon, mitä podengofoorumilla puhutaan…? Ja nämä asiat pyörivät päässäni koko ajan aamusta iltaan ja vielä yölläkin. Siis oikeasti. Luulin aikoinani olleeni nettiriippuvainen, muta se ei kyllä ole mitään verrattuna tähän ”podengo-riippuvuuteen”

Eikä tietysti riitä, että olen ihan hulluna pieniin lyhytkarvaisiin podengoihin. Nyt olen myös rakastumassa päätä pahkaa pieniin karkeakarvaisiin sekä tietysti keskikokoisiin lyhytkarvaisiin. Keskikokoista en nyt ole vielä vähään aikaan hankkimassa. Pieniä podengoja kun mahtuu enemmän nurkkiin pyörimään, mutta en minä kyllä tiedä, miten pystyisin pieniäkään podengoja lisää ottamaan.

Tai no jos ihan totta puhutaan, niin minullahan ei ole kuin vasta yksi podengo sekä tuo Muru-seropi. Mutta toisaalta asun kotona ja myös siskollani on podengo ja seropi. Lisäksi olen päättänyt, että haluan pitää ensimmäisestä pentueesta itselläni ainakin yhden pennun, joten jos nyt hankkisin toisen podengon, meillä olisi pian neljä pongodengoa jaloissa pyörimässä. Eikä siinä vielä mitään, mutta se rahan meno hirvittää. Näyttelyihin kuluisi rahaa hirveästi samoin muihin harrastuksiin. Nyt olen jo Sirun kanssa aloittanut agilityn ja seuraavaksi olisi tarkoitus aloittaa maastojuoksu. Ja kyllähän minun on pakko myöntää, että vaikka Dobberi onkin siskoni koira, niin kyllä minä aika paljon myös vastaan kyseisestä herrasta. Myös hän rupeaa maastojuoksua harrastamaan, ja olen myös kampanjoinut agilityn puolesta. Lisäksi koko tämän koiraharrastuksen rahoittajana toimivat vanhempani, sillä vaikka olenkin täysi-ikäinen, minulla ei ole rahaa sitten niin yhtään.

Toisaalta uskoisin, että olisimme todella hyviä omistajia kaikennäköisille podengoille, koska minä nyt oikeasti innostuin tästä koiraharrastuksesta. Podengoille ei tosiaankaan tulisi tylsää. Lisäksi mitä suurempi podengo-lauma, sitä hauskempi meno täällä kotona. Ja toki minä muutan ennemmin tai myöhemmin pois kotoa, joten miten minä kestän, jos minulla on vain yksi podengo? Toisaalta hieman pelottaa, voinko ottaa mukaan ensimmäistäkään podengoa, kun pois muutan? En minä voi koiriani mihinkään kerrostaloon viedä asumaan.

Mutta yhtäkaikki, olen ruvennut selailemaan karkeakarvasten podengojen kotisivuja. Aiemmin pidin niitä hieman epäsiistin oloisina, mutta nyt pidän niitä aika lutusina. Onhan meillä täällä kotona jo entuudestaan yksi lutu-nalle, eli Doby, joka on kyllä todella söpö koira, mutta kyllä nuo karkeakarvaiset ”takkuturkkeineen” ovat jotenkin toisella tavalla niin söpöjä ja hellyttäviä.

Mutta mitäs minä näitä miettimään, kun rahaa koirafarmin pitoon ei ole, vaikka halua kyllä riittäisi.

Iitin koiranäyttely

Mitäköhän tästäkin voi sanoa. Koko näyttely oli totaalinen fiasko ja käteen jäi vain pahamieli, itku ja hampaiden kiristys. Tuloksissa itsessään ei ollut suoranaisesti vikaa. Siru sain (vain) H:n, jota olin odottanut ensimmäisestä näyttelystä lähtien, koska Siru ei ole rakenteeltaan sitä podengotyyppiä, jota Suomessa suositaan. Oli tosin melko kova pamaus, että H tuli juuri siitä näyttelystä, jossa Siru mielestäni esiintyi oikein edukseen. Kävely sujui lähes täydellisesti ja pöydälläkin oltiin rauhallisesti vikuroimatta. Vain kerran Siru pisti jarrut pohjaan ja yritti kovasti haistella kehässä olevaa mielenkiintoista hajua, ja heti oli tuomari toteamassa, että koiraa pitää vaatia tottelemaan. Arvostelu keskittyi Sirun huonon rakenteen: pienuuden ja sirouden moittimiseen. Siru oli tuomarista ikäistään nuoremman näköinen, kehittymätön, liian hintelä ja ohut vähän joka paikasta. Hieman jäi harmittamaan, kun mietin että olemme kuitenkin vasta junnukehässä, joka mielestäni on juuri niille koirille, jotka kehityksensä puolesta eivät vielä voi siirtyä nuorten- tai AVO-luokkaan, vaikka ikä sen jo sallisi.

Ennen Sirua kehässä esiintyi Doby. Kun Susanna harjoitteli kävelyä ja seisomista Dobyn kanssa, kaikki sujui hienosti. Kehässä Doby meni pelosta lukkoon ja seurauksena oli tuomarilta niin kovia sanoja, että Susanna tuli kehästä pois lähes itkukurkussa. Tuomari oli kehottanut Susannaa vaatimaan koiralta sitä sun tätä ja sanonut, ettei näyttelykehiin ole asiaa eikä näyttelyhihnan käyttöä kannata edes yrittää ilman harjoitusta. Mielestäni tuomari käyttäytyi melko tökerösti, kun ajattelee että esittäjänä oli vain 12v tyttö. Näyttelyiden pitäisi mielestäni olla hauskoja kokemuksia. Sitten mennään kyllä metsään ja pahasti, jos tarkoitukseksi nousee pienen tytön itkettäminen kehässä. Toki näyttelyissä arvostellaan ensisijaisesti koiraa, joten jos koira ei suostu liikkumaan kunnolla, niin ei tuomari tietenkään voi sitä arvostella. Mutta ei tuomarin tarvitse heittäytyä pirttihirmuksi, joka käskee esittäjää tekemään vaikka mitä ja antaa sitten haukkuja päälle ja lähes kieltää osallistumisen näyttelyihin ennen harjoittelua. Missäs sitä näyttelykäyttäytymistä paremmin voisi harjoitella, kuin näyttelyissä. Ei pelkät mätsärit riitä, koska virallisessa kehässä sekä koiralle että esittäjällä on luonnollisesti erilainen fiilis. Sitä paitsi, eikös kaikille koirille tulisi sallia yksi huono päivä ilman leimaamista kurittomaksi ja epäluuloiseksi? Ei yhden näyttelykerran perusteella voi mielestäni tehdä päätelmiä harjoittelun määrästä. Turengin näyttelyssä esimerkiksi oli siitä todella ihana ja hyvä tuomari, että vaikka hänkin arvosteli koiraa asiantuntevasti, hän kuitenkin esitti asian niin, että ”koira oli tänään tällainen ja tällainen” ja voi siitä siis vielä kehittyä.

Kaiken huippu tuossa Iitin tuomarissa oli kuitenkin se, että tuomari moitti Dobyn vaaleahkoja silmiä!?? Siis mitä vaaleita silmiä? Eikös Doby ole se koira, jota kaikki ihailevat juuri hänen tumman kirsunsa ja tummien silmiensä takia? Jos Dobylla on vaaleahkot silmät, niin minä olen hattara. Lisäksi Doby oli tuomarin mielestä väriltään punainen valkoisin merkein. Jos minä olisin Dobyn esittänyt, olisin varmasti suositellut tuomarille silmälääkäriä ja värisokeustesteihin menemistä. Siis haloo. Jotain rajaa arvosteluihin. Ihan kuin tuomari olisi väenvängällä etsinyt Dobysta pahaa sanottavaa. Ja eikös podengojen rotumääritelmässä sanota, että podengojen silmienväri vaihtelee hunajanruskeasta lähes mustaan ja kaikki värit ovat yhtä hyväksyttäviä niin kauan kuin väri on turkin väriä tummempi. Kenties tuomarin pitäisikin mennä värisokeus testien jälkeen vielä lukihäiriötestiin.

Eli tällaista siis Iitin näyttelyssä. No saimmepahan ensimmäisen nimen meidän tuomareita koskevalla mustalle listalle. Onneksi Susannalla ja Dobylla oli jo alla tuo menestys Turengissa, sillä muuten olisi heidän näyttelyuransa loppunut lyhyeen. Susanna kun otti tuomarin tylyt sanat todella pahasti.

Mutta sitten vielä jotain iloisempaa. Neljännet agilitytreenimme sujuivat kerrassaan loistavasti. Siru suoritti estesarjan neljine aitoineen ja putkineen kuin vettä vain. Koiran ja rimojen väliin jäi ilmaa vaikka kuinka ja kaikki muutkin harjoittelemamme esteen (pussia lukuun ottamatta) sujuivat hienosti. Kerran Siru minulta karkasi vain rynnätäkseen pöydälle, jota harjoitteli poika shelttinsä kanssa. Siru seisahtui sheltin viereen kerjäämään nameja yhtään ärisemättä tai melskaamatta kauniisti seisten. Tietenkin Sirulta oli väärin karata sillä tavoin, mutta vaikea siinä oli moittia, kun Siru niin kauniisti käyttäytyi vieraan koiran vieressä :).

Kuonopanta

Sirulla on ollut pitkään ongelmia hihnakäyttäytymisensä kanssa. Aina toisinaan homma on ollut jo hanskassa ja käytös on näyttänyt paranevan, mutta sitten on taas menty ja kovaa taaksepäin. Nyt päätin sitten ottaa asian kunnolla työn alle ja ostin Sirulle kuonopannan. Ensin tulin ostaneeksi väärän koon, ja kun vaihdoimme sen pienimpään mahdolliseen, ei sekään ollut tarpeeksi pikkuinen Sirulle. Jouduin siis pienentämään sitä vielä vähän. Sitten ei kun kokeilemaan.

Pannan pukeminen oli lähes tappelua, koska Siru ei millään olisi halunnut mitään kuononsa ympärille. Lopulta panta saatiin tietysti päälle ja lähdimme lenkille. Kovin iloisesti Siru ei asiaan suhtautunut. Vähän väliä hän pysähtyi raapimaan kuonoaan ja yritti irrottaa pantaa. Toisinaan Siru teki omituisia sivuhyppyjä ja ravisteli kovasti päätään. Mitä ilmeisemmin Siru ei olisi pantaa päähänsä halunnut millään hinnalla.

Panta kuitenkin auttoi. Hihna oli vaihteen vuoksi koko ajan löysällä, vaikka yleensä se löystyy vasta loppumatkasta. Kun auto tuli vastaan, Sirun rähinä ei onnistunut yltymään normaaleihin mittoihinsa, ja kun edessä käveli toinen koira, ei Siru pystynytkään tempomaan ja vetämään hihnasta hullun lailla. Myös koiratalojen ohittaminen sujui vaihteeksi ihanan kivuttomasti.

Nyt vain toivotaan, että panta auttaa myös pidemmällä tähtäimellä eikä sitä tarvitsisi käyttää loputtomiin. Kunhan nyt vain saisin Sirun tajuamaan, ettei rähinä ole ainoa puolustuskeino toisia koiria vastaan. Huomenna on sitten edessä taas uusi koetus, kun lähdemme Iittiin näyttelyyn. Pidetäänpäs peukkuja. Vielä tänä iltanakin on actionia luvassa, kun Sirulla ja minulla on neljäs agilitytunti. Olen jo päättänyt jatkaa alkeiskurssilta suoraan jatkokurssille, sen verran lupaavalta Siru ainakin tällaisen märkäkorvan silmissä näyttää.