Että pitikin...

Siis juuri kun saatiin tuo Sirun ja Nefin "kuka on pomo" tappelut loppumaan, niin Sirulta alkoi juoksu. Ja Siru on juoksuisena suoraan sanottuna ihan v****mainen NARTTU. Siis todella kiukkuinen ja helposti ärsyyntyvä. Siru ei juoksun aikaan siedä ympärillään mitään turhaa älämölöä ja sitten se suuttuu ihan ihme jutuista. Siru onkin lähestulkoon valmis käymään kaikkien koirien kurkkuun kiinni pienimmästäkin ärsytyksestä. Ja kun tietää Nefin, tuon neiti peräänantamattoman "minun nenilleni ei hypitä", niin tässä on nyt parin päivän sisällä otettu taas jo pariin otteeseen lahjakkaasti yhteen. Juoksu on hädintuskin alkanut ja toivon jo nyt, että se olisi pian ohi. Lisäksi Sirusta tulee juoksun jälkeen aina vähän masentunut... liekö jotain valeraskautta tai jotain.

On se niin vaikeaa olla nainen... oli sitten koira taikka ihminen.

No nyt se sitten saa ovetkin auki

Ei varmaan tarvitse kahdesti arvata, keneen otsikossa viittaan... Nefiinpä tietenkin. Nefi on nyt nimittäin oppinut hyppimään ovea vasten ja avaamaan sen. Kiva kiva.

Tässä ollaan pari päivää ihmetelty, että mitenkäs podengo-neidit ovat päässeet pois kylppäristä, vaikka ovi on laitettu kiinni. Spekuloimme, josko Muru on niin ystävällinen, että on avannut oven heidän puolestaan. Laitoimme oven toisella puolella jopa tuolin estämään Murun hyppyjä ovea vastaan.

No Nefiähän tuoli ei oven toisella puolella haitannut. Eilen sitten Susanna todisti, kuinka tytöt tulivat oikein rytinällä ulos kylppäristä parin hypähdyksen jälkeen. Nefi siis avasi oven ja riensi Sirun kanssa "vapauteen".

No tässä ruvettiin sitten varotoimiin. Laitoin tänään kylppärin oven lukkoon. Nefi paran turhautunut ulina taisi kuulua naapuriin asti, kun likka tajusi, ettei oven avaaminen käynytkään enää niin helposti. ;) Mutta kyllä likalla on tekniikka kohdallaan, sillä ovenkahva painui alas asti joka hypähdyksellä.

On ne kyllä pirun nopeita oppimaan...

... nämä meidän podengot siis. Eihän sen enää reilun kahden vuoden yhteiselon jälkeen pitäisi yllättää, mutta kyllä sitä edelleen jaksaa hämmästellä.

Sirusta olen jo aiemmin maininnutkin, että neiti oppii melkein käskyn kuin käskyn jo muutaman toiston jälkeen. Mutta pitää muistaa, että se oppiminen ei aina tarkoita noudattamista (toisin kuin Murulla). Mutta joka tapuksessa Siru on siis oppinut myös sellaisia erikoisempia käskyjä kuin "kuma" (kumartaa), "tassu" (ojentaa toisen etutassunsa) "kieri" (kierähtää maassa ympäri) ja "rulla" (pyörii itsensä ympäri) ihan käden käänteessä samoin kuin esim. kahdeksikon jalkojen ympäri. Siru on lähes jokaisen homman osannut/muistanut puolentunnin harjoittelun jälkeen. Toki Sirua tarvitsee joissain tempuissa käden apua. Esim. kumassa minun pitää laskea käteni maantasalle ja kieriessä Siru kaipaa namin ihan nenänsä eteen. Tässä videokuva tuon kyseisen käskyn suorituksesta.



Sirun suurin ongelma onkin tuo namiriippuvaisuus. Siruhan ei tee mitään hyötymättä siitä. Kuvaavaa on, että kertaillessamme käskyjä, Siru toimi kuin unelma siihen asti kunnes huomasi namikipon olevan tyhjä. Sen jälkeen sain puhua kuuroille korville.

Mutta tämän kirjoituksen varsinaisena innoittajana toimi tällä kertaa kuitenkin Nefi. Nefi ei vielä hirveästi erilaisia temppuja osaa. Me kun ollaan keskitytty koulutuksessa tuohon näyttelykäyttäytymiseen. Esim. istu-käskyn Nefi oppi vasta pariviikkoa sitten, koska en halunnut neidin rupeavan istumaan näyttelyissä. Mutta nyt olen Nefinkin opettanut istumaan, makaamaan ja tekemään jopa rullan. No alku oli vähän hankala, mutta kun vauhtiin päästiin Nefi osoittautui Sirun veroiseksi oppilaaksi. Rullan kanssa oli aluksi eniten hankaluuksia, mutta nyt se sujuu, joskaan ei aivan yhtä vauhdikkaasti kuin Sirulla.

Mutta sitten päästään siihen juttuun, joka varsinaisesti sai minut riemastumaan. Minulla on tapana laittaa koirat istumaan ennen lenkille lähtöä. Se mukamas rauhoittaa ovesta kulkemista (as if). No Nefiltä tätä ei tietysti ole voinut aiemmin vaatia, koska neiti ei kyseistä käskyä ole osannut. No nytpä neiti sen osaa ja arvatkaas mitä... tänään lenkille lähtiessä Nefi istuutui ensimmäisenä oven eteen, ennen kuin kukaan muu ehti rauhoittua. Siinä Nefi sitten istui kiltisti ovea tapittaen ja lopulta muutkin koirat tajusivat rauhoittua. Siis oikeasti. Ja Nefi teki sen kolme kertaa: aamulla, päivällä ja illalla. Siis aivan mahtava fiilis, kun koira todella tajuaa jonkin jutun.

Nefi on siitäkin niin hauska koira, että vaikka hän on ehdottomasti energisin ja kahjoin pode, kyllä hän jollain tasolla on myös tottelevaisin. Nefi tulee paikalla yleensä välittömästi kun huudan tänne. Nyt neiti myös istuu ja menee maahan käskettäessä ihan vain saadakseen minut kehumaan itseään. Nefissä on jonkinlaista podengolle epätyypillistä miellyttämisenhalua. Hän tottelee, vaikkei palkkana olisi namia vaan pelkkiä kehuja. Mutta aina kaikki ei tietenkään suju. Nefi on esim. hirveän kova ääninen ja siinä missä muut koirat ovat ruvenneet ohittamaan toisia koiriakin rauhallisesti, niin Nefin pitää aina pitää jonkinlaista ääntä. No kaikkea ei voi saada kerralla, mutta tästä se lähtee =D


Ja tässä vielä kuva Sirun rullasta... sori että kuva on väärinpäin. En saanut sitä käännettyä.

Kaksinkertaiset synttärit

Tänään meidän Dobberimme täytti 2-vuotta. Sitä juhlistettiin herkuttelemalla Ceacerilla, josta riitti kaikille viidelle, vaikka Doby saikin isoimman kasan kokoonsa nähden. Doby onkin nyt sitten oikein iso-poika, vaikka painoa pojalla onkin vain 4,5 kiloa (tänään punnittiin). Sen sijaan Nefi, joka täytti tänään 10kk on jo reilu 5 kiloa ja Siru 4,6 kiloa. Mutta vaikka Dobberi onkin kokonsa puolesta pienin, niin äijä-energiaa kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Tässä meidän podejen "perhe-potretti"


Ja kuva Dobysta viime viikon podepäivillä


Sekä tänään otettu seisoma-kuva Nefistä. Nefi siis 10kk ja paino 5,1kg

Kun koira katoaa...

omistajan hätä ei meinaa tuntea rajoja. Sydän rupeaa jyskyttämään ja tuntuu, ettei millään osaa etsiä oikeista paikoista. Meille tämä tilanne tuli ajankohtaiseksi eilen, kun illalla piti mennä nukkumaan, eikä Pojua löytynyt mistään.

Koska Poju on nykyään käytännössä täysin kuuro, se vaikeuttaa etsintöjä hyvin paljon. Ihmettelimme, onko Poju raukka jäänyt ulos, vai mitä on tapahtunut. Hätäännys pimeässä syysillassa alkoikin paheta, kunnes yhtäkkiä huomasimme Pojun nukkuvan tuolin alla :)

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Poju tällä tavoin "katoaa". Pari vuotta sitten etsimme piskiä varmaan puolituntia, ennen kuin löysimme hänet kaikessa rauhassa nukkumassa Tomin vaatekaapista. Pojulla kun on paha tapa etsiytyä nukkumaan milloin minnekin. Sitten kun raukka ei kuule kuin huudetaan, on pojan löytäminen todella vaikeaa.

Ei Poju tosin ole ainoa, joka katoilee. Doby on todellinen houdini, joka kyllä löytää aitauksen kaikki reiät ja monta kertaa jätkä on löytynytkin aidan väärältä puolelta haukkumassa. Onneksi Doby harvoin lähtee kokonaan pihan ulkopuolelle. Toista se oli Remu-sammarin aikana. Remu oli oikea karkulaisten kuningas. Mikään aitaus ei tuntunut olevan tarpeeksi korkea estämään Remun karkureissuja. Osasihan tuo koiruus kaivautua aitausten alikin. Sitten kun kokeilimme juoksuhihnaa, niin kerran Remu oli vetänyt koko rännin (jossa hihna oli siis kiinni) mennessään. Nyt noita tempauksia on hauska muistella, mutta toista se oli silloin, kun pitkin poikin Mäntsälää etsimme Remua kissojen ja koirien kanssa.

Oma koppa

Meillä on jokaisella podella oma koppa. Aikoinaan nuo tuli ostettua pääasiassa näyttelyjä ajatellen, mutta sitten kyllä huomasin kopan muutkin hyvät puolet. Kopista/häkeistä on ollut puhetta viime aikoina, koska podepäivillä oli huoneissa koirien häkissäpito-"pakko". No meille se ei ollut ongelma, koska koirat ovat tosiaankin tottuneet koppiinsa. Kopissa nukutaan, rauhoitutaan, kuljetaan automatkoilla, katsellaan agilitytreenejä, jne... Enemmän ärsyttikin se, ettei koirilla ollut mahdollisuutta olla kunnolla vapaana, vaan oli pakko olla joko kopassa tai hihnassa. Meillä kun podet ovat tottuneet juoksemaan ja riehumaan pihalla ja sisällä monta tuntia päivässä.

Meillä podet menevät usein koppiin oma-aloitteisesti nukkumaan niin päivällä kuin yölläkin. Yöt podet nukkuvat joko kopassa tai sängyssä ihan sen mukaan, mitä ihmiset päättävät. Jos haluan, että koira on koko yön kopassa, laitan kopan kiinni ja koira on ihan tyytyväinen oloonsa. Jos koira voi minun puolestani tulla sänkyynkin, jätän kopan auki. Yleensä en näe tarpeelliseksi tuota koppiin lukitsemista ja vaikka kaikki podet menevätkin ensin koppiin nukkumaan, mutta hipsivät sitten jossain vaiheessa yötä sänkyyn. Toisaalta tytöt nukkuvat mielellään myös samassa kopassa ja viihtyvät keskenään jopa paremmin kuin yksin tappeluista huolimatta.

Jopa nukkumapaikkaa merkittävämpi rooli on meillä koppien käyttäminen koirien rauhoittamiseen. Koppaan "joutuminen" on koiralle merkki siitä, että nyt pitää vähän rauhoittua. Esim. jos tytöt aloittavat tappelun, saatamme laittaa heidät (samaan) koppaan ja riita päättyy siihen. Koppa on rauhoittumisen paikka ja kaikki podet tietävät sen. Jos Nefi ja Siru tappelevat, silloin ei kannata ruveta itse huutamaan tai ärisemään, koska tämä yleensä saa tytöt tappelemaan vielä kovemmin. Sen sijaan pitää rauhallisesti ensin erottaa tytöt ja viedä sitten koppaan. Tytöt voivat riidan jälkeen olla jopa samassa kopassa, koska tietävät, ettei kopassa tapella. Jopa Nefi, neiti taskuraketti, muistaa tämän suurimman osan ajasta, ja on rauhallinen kopassa.

Toisaalta koska koppa on koiran "oma paikka" niin meillä podet eivät tykkää, jos vieras tai oman lauman koira tulee liian lähelle koppaa. Varsinkin Doby on tarkkana omasta alueestaan ja jos Nefi yrittää tunkea samaan koppaan tai riehuu lähellä, Doby kyllä ärähdyksellään muistuttaa, että kopassa nukutaan ja ollaan hiljaa. Koira näyttelyissä Siru ja Doby ovat niin ikään joskus ruvenneet haukkumaan liian lähelle koppaa tulevaa koiraa. Koppa on turvapaikka, jonne ei haluta tunkeilijota.

Meillä koppa toimii ongelma tilanteissa yleensä paremmin kuin muut kurinpitomenetelmät, vaikka tuo vesipyssy tuntuu olevankin aika kova juttu. Jos Siru haukkuu ikkunassa ohikulkijalle tai riehuu liikaa vieraiden aikana, niin tyttö rauhoittuu välittömästi kun käy käsky "koppaan". Jo pelkkä sana "koppa" tuntuu toimivan, eikä aina ole tarpeellista laittaa tyttöä kopppaan asti. Meillä kaikki podengot tuntevatkin käskyn "koppaan", joskin Nefin kohdalla käskyn totteleminen ei aina ota sujuakseen yhtä hienosti kuin vanhemmilla.

Koppa on siis kätevä muulloinkin kun kuljetus/näyttelytilanteissa. Pitkiä aikoja en koiria kuitenkaan kopassa halua pitää.