Podengot ovat oikeasti aika jänniä epeleitä. Tuntuu että popojen kanssa sattuu ja tapahtuu koko ajan. "Riehuminen on elämää" taitaa on podengojen motto ainakin täällä meillä.
Pari päivää sitten oltiin metsässä ja podengot ja Muru juoksivat vapaana. Yhtäkkiä rupesin ihmettelemään, että mihin hittoon ne popot taas oikein jäi? Koko lauma touhusi aivan intona erään lumikasan luona. No kun lähdin tutkimaan asiaa, niin mitäs sieltä löytyikän: jonkun eläimen jäännökset (karvoja ja hieman verta). Niitä nuo podet innossaan mutustelivat ja siinä oli kova komentaminen ja potkiminen, että sain popot pois. Varsinkin Siru meinasi koko ajan palata omia jälkiään takaisin "aartensa" luo... ja kuvaa tilanteesta tuossa vieressä.
Sitten tietysti Nefi päätti paljastaa tuhoaja puolensa. Muutama päivä sitten ihmettelin, että mitä ihmettä se Nefi oikein puuhaa niin kovin hiljaa. No tietysti teki tihutöitään ja pureskeli antaumuksella omaa hihnaansa. Ennen kun ehdin hätiin, oli Nefi pureskellut hihnan kahteen osaan. Ja kuva jälleen tuossa vieressä.
Ja tässä vielä kuva Nefin ja Sirun nukkumapaikasta:
Ja Pojusta vielä sen verran, että lääkärissä käytiin ja saatiin antibioottia. Sydän oli kuulemma kunnossa, mutta keuhkot kuulostivat huonoilta. Jos ei lääkkeellä parane, otetaan röntgen ja katsotaan onko keuhkoissa kasvaimia. Pidetään peukkuja!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti